Teuvo – mäkikotka
Mäkihypyn veteraanisarjalainen Teuvo Koljonen nauttii ilmassa kiitämisestä. Harrastuksesta elämäntavaksi yltynyt urheiluinnostus teettää paljon työtä, mutta mitalisaalis palkitsee.
Hyppyrin huimapää
Ikuisesti nuori mieli
Teuvo Koljonen, 73, askeltaa Pyhäselän Rauansalon 52 metriä korkean hyppyrimäen laelle pitkät sukset olallaan. Huipulle vie 250 porrasta. Hyppääjä luo ylhäällä katseen lähellä siintävän Pyhäselän suuntaan. Kirkkaalla ilmalla ylätasanteelta näkee Joensuuhun saakka. Koljonen viivähtää hetkisen puomilla.
Vauhdinottolatu suhisee, kun mies liukuu hyppyrin nokalle. Saman tien hän on jo ilmassa, mutta liitäminen on vain hetken hurmaa. Sitten on jo irroteltava sukset ja alettava taas kavuta rappusia.
Näin kuluu Koljosen talvi. Mäkeen on päästävä melkein joka päivä. Kauden kohokohta ovat veteraanien mäkihypyn MM-kisat, joihin Pyhäselän Urheilijoita edustava mies on osallistunut vuodesta 1991. Nykyään hän kisaa 70–74-vuotiaiden sarjassa.
”Ensimmäiset MM-kisani pidettiin Norjassa. Sain sieltä pronssia. Se oli tärkeä mitali. Sitä oli onnensa kukkuloilla, ei tiennyt, mitenkä päin olisi pihaan kävellyt.”
Harvoin on mittelöistä sen jälkeenkään tarvinnut tyhjin käsin kotiin tulla. Koljosen olohuoneen palkintokaapissa komeilee 29 arvokisamitalia. Mäkihypyn lisäksi menestystä on tullut yhdistetyssä.
Liitäminen on nautintoainetta
Kilpailuhenkinen ja vauhtia rakastava karjalaispoika on tullut miehen ikään, mutta kilpailun kipinä hehkuu rinnassa yhä polttavammin. ”Voitonjano kasvaa. Minähän oli luvannut lopettaa, kun ohitan Nykäsen MM-mitaleissa. Mutta kun sen 15 sain kokoon, ruokahalu kasvoi vaan.”
Koljonen harrasti poikasena monenmoista urheilua, mutta niin mäki- ja seiväshyppy kuin moni muukin laji sai jäädä kokonaan, kun Enossa varttunut nuori mies lähti työelämään kaksikymmentä täytettyään.
”Sain silloin ammattiajokortin. Siitä alkoi minulla hirmuinen työsarka. Ensin olin Kaltimon voimalaitoksen rakennustarvikkeita yötä päivää ajamassa. Sitten olin rekkakuskina muualla kotimaassa ja sen jälkeen pitkin Eurooppaa.”
Hurjaa työtahtia kesti parikymmentä vuotta. Kun Koljonen oli 43-vuotias, Suomeen saatiin työaikalaki. Yhtäkkiä keski-ikään ehtineellä miehellä oli vapaa-aikaa. ”Ostin Kiteeltä mäkisukset, ne olivat merkiltään Järviset. Lähdin kokeilemaan niitä Lehmon 42-metriseen mäkeen. En kuitenkaan ollut kuvitellutkaan, että se olisi niin iso.”
Aikansa mäen juurella katseltuaan Koljonen kiipesi torniin. ”Jos siellä ei olisi ollut ihmisiä niin paljon katselemassa, minä olisin kantanut sukset alas, ja homma olisi loppunut siihen. Mutta kun en ilennyt kantaa, oli pakko laskea.”
Parissakymmenessä vuodessa mäkihyppytyyli oli muuttunut kokonaan.Koljonen veti vanhaan malliin, jossa vauhti otettiin kyykyssä kädet edessä. ”Toiset hymyilivät valtavasti, kun minä laskin vanhalla tyylillä, ja taisivat ne selän takana nauraakin. Uuden tyylin opetteleminen vei pari vuotta. Mutta lopulta minä sen opin.”
Nuorenahan ihminen on huima ja uhkarohkea, mutta miten ihmeessä nelikymppisenä voi uskaltautua lähes kylmiltään hurjaan harrastukseen? ”Meikäläinen ei taida aikuistua milloinkaan”, Koljonen toteaa. ”Nopeuslaskukin kiehtoisi, mutta lähin harrastuspaikka on Sallassa asti.”
Rauansalon mäessä Koljonen viettää enemmän aikaa kuin omassa olohuoneessaan. Aamuisin hän tulee kunnostamaan paikkoja. Kolaamista ja tamppaamista riittää tuntikausiksi.
Välillä hyppypaikalla odottaa aivan tolkuton työmaa, kun latu ja alastulorinne on sotkettu juoksentelemalla ja pulkkamäkeä laskemalla. Pahimmissa savotoissa tamppausapuna on myös Koljosen puoliso Kaija Kanninen.
Tänä talvena mäkihommiin on intoutunut pyhäselkäläistä nuorisoakin. Kimmo Kontkanen on käynyt kaverinsa kanssa auttelemassa kunnostustöissä, ja Teuvo on neuvonut nuorille miehille hyppäämisen saloja.
Illan suussa rinteeseen kapuaa toinenkin veteraanihyppääjä, kiteeläinen Esa Leinonen. ”Tässä tarvitsee kaverin silmää. Meillä on semmoinen tyyli, että toinen katsoo nokalla kun kaveri laskee ja sitten vaihdetaan vuoroa.”
Hyvän hyppyvireen hankkimiseksi tarvitaan lenkkeilyä ja hiihtämistäkin. Hyötyliikunta satojen kilojen sieni- ja marjasaalineen runsailla puutarhatöillä höystettynä pitää pohjakunnon korkealla lumettomanakin aikana.
Tosin viime vuoden kisojen jälkeen mies päätti ottaa harjoitusohjelmansa oikein kovennettuna. Ohitusleikkauksen ja huonolumisen talven jäljiltä kisakunto ei ollut Koljosen mieleisessä kuosissa. ”Hävisin hiihdossa kaikille meidän sarjalaisille. Kimpaannuin oikein ja päätin, että vuottakaapa ukot ensi talvea!”
Tänä vuonna veteraanimäkihypyn MM-kisat pidettiin Saksan Ruhpoldingissa 2.–7. maaliskuuta. Suomen 37-henkinen joukkue sai yhteensä 30 mitalia. Koljonen sai pronssia yhdistetystä ja viidennen sijan K40-mäestä. ”Mäet olivat kauheat. Nälkä jäi.”
Ensi vuonna Koljonen lähtee tavoittelemaan olympiamitalia, kun Sloveniassa järjestetään veteraanihyppääjien olympialaiset yhdessä paralympialaisten kanssa.
Veteraanien kisat ovat mukavia tapahtumia. Vanhoja tuttuja tavataan ja uusiin tutustutaan. ”Meininki on muuten leppoisaa, mutta kilpailu otetaan tosissaan!”
Rankan harjoitusrupeaman päälle on mahtavaa lähteä valmiiksi laitettuun kilpailumäkeen hyppäämään. Kisatunnelmakaan ei saa ylimääräisiä perhosia Koljosen vatsaan lepattamaan.
”Jos hyppääminen jännittää, hommasta ei tule mitään. Kun puomilla istun, en oikeastaan ajattele mitään. Siitä vain lähdetään. Kun kaikki on kohdallaan, ilmalennosta nauttii valtavasti. Se on niitä nautinnon hetkiä elämässä.”
TEKSTI: Johanna Westersund KUVAT: Jaakko Kilpiäinen Pyhäselän Rauansalolla
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
