Kyltin saaminen valtatien varteen vaati oman luparuljanssinsa.
ELÄMÄ UUSIKSI
Sanne Seppälä ja Hermanni Nieminen työskentelevät kaupassa 50-luvun asuissa.
Kyläkaupan sisustus on kuin suoraan 1950-luvulta. Päivittäistavarat ovat kuitenkin tuoretta lähiruokaa.
Kaupungin kerrostalon kasvatti Sanne Seppälä tuntee Kesälahden maaseudun omakseen.
Myymäläauto kiertää päivässä parisataa kilometriä. Tyytyväisiä asiakkaita ovat niin maatilayrittäjät ja lapsiperheet kuin kesämökkiläiset, veneilijät ja työttömät, joilla ei ole autoa, millä hurauttaa markettiin.
Hermanni ja Sanne ovat tyytyväisiä, kun kodiksi löytyi vanha maatilan pihapiiri. Edison-kissakin nauttii.On mielenkiintoista, kun saa aloittaa elämän ihan uudelleen. Vain se harmittaa, ettei ruvettu yrittäjiksi aiemmin, sanovat maallemuuttajat Hermanni Nieminen ja Sanne Seppälä.
Talvi: Aamulla on vedettävä pilkkihaalarit päälle ja ruvettava lumitöihin, että pääsee liikenteeseen. Putket on jäässä ja kaikki on päin persettä. On oltu viikko ilman juoksevaa vettä.
Sanne lähtee navettaan lomittamaan, Hermanni kaartaa myymäläautolle ajamaan päivän reittiä. Kunhan vain auto lähtisi käyntiin. Joskus on startin joutunut vaihtamaan hirmuisessa pakkasessa, mutta joka päivä reitille on päästy.
Kesä: Kyläkaupan ovi käy tiuhaan. Myymälänhoitaja Sanne palvelee kesäasukkaita, Hermanni kurvailee pitkin kyliä kauppa-autolla myöhään iltaan. Yöllä Sannen puhelin soi.
Naapuritilan robottinavetta soittaa. Hälytykset on käännetty Sannelle, joka nousee uniltaan ja lähtee katsomaan, mikä hätänä. Puolen tunnin päästä hän hälyttää Hermannille: Tule auttamaan, lehmä poikii.
Raakaa maalaiselämää vai valtava seikkailu – molempia, jos Sannelta ja Hermannilta kysytään.
Takaisin juurille
Vuosi 2002. Ympäristöinsinööri Sanne Seppälä ja muotoilija Hermanni Nieminen asuvat Helsingissä. Kumpikin on ollut pari vuotta alansa töissä, ja alkaa tuntua siltä, että tätäkö elämä on: käyt kotona vain nukkumassa, että jaksat taas seuraavana päivänä töihin, samaan oravanpyörään vuodesta toiseen.
Hermannin juuret ovat maatilalla Joensuussa. Kotoa piti päästä pois isompiin kaupunkeihin näkemään elämää. Vähitellen mielessä alkaa kuitenkin itää ajatus kotitilan jatkamisesta.
Sanne, espoolainen, ikänsä kerrostalossa asunut kaupunkilaistyttö, syttyy ideaan ja opiskelee toisen tutkinnon, maatilatalouden peruslinjan Hyvinkäällä. Hermannikin pyrkii Pohjois-Karjalan ammattikorkeakouluun opiskelemaan agrologiksi.
Hermanni pääsee kouluun ja sanoo itsensä irti työpaikasta. Pariskunta muuttaa Kiteelle. Lähipiiri ihmettelee: ”Oot sie ihan idiootti. Oot 26-vuotias ja uraputkessa, ei tässä vaiheessa tehä tuollasia tekoja.”
Hermanni ja Sanne ovat tyytyväisiä ratkaisuunsa. ”Vapauttavaa!”
Lypsäjäksi ja kauppiaaksi
Sanne oli Hyvinkäällä lypsänyt lehmiä kahdesti eikä kuvitellutkaan koskaan rupeavansa navettahommiin. Mutta koska Kiteellä ei ollut tarjolla muita kuin lomittajan töitä, niin kokeillaan sitä, kun kerran koulutus on, Sanne tuumaa.
”Rupesin tykkäämään siitä työstä niin paljon, että jatkan yhä. Nyt vain yksityisenä oman Sekatyöliike Suokuokan palkkalistoilla, niin voin paremmin valita työaikani. Se sopii maatiloillekin, kun voi tilata lomittajan vaikka vain iltanavettaan, jos on iltamenoa.”
Vuosi 2005. Hermannilla ja Sannella on moottoripyörät. Niille pitää löytää suoja. Kymmenen vuotta tyhjillään seissyt Varmon kyläkauppa vaikuttaa sopivalta pyörien säilytyspaikalta. Nuoripari ostaa sen ja rupeaa pikkuhiljaa remppaamaan taloa.
Varmon kyläläiset alkavat kysellä, milloin kauppa aukeaa. Nuoripari lämpenee ajatukselle: mitä jos kokeiltaisiin kaupan pitoa? Kummallakaan ei ole päivänkään kokemusta kauppiaana olosta, mutta koulussa Hermanni laatii kaupalle liiketoimintasuunnitelman.
Juhannuksena 2008 avautuu Varmon 50-luvun kyläkauppa. Se on helppo toteuttaa, sillä lastulevyseinien alta paljastuvat vanhat ensopahvit, joista näkee alkuperäisen kaupan hyllyjen paikatkin.
Kaupasta tulee nähtävyys, johon kuutostien kulkijat poikkeavat aistimaan mennyttä aikaa.
Riskien hallintaa
Tulee syksy ja kaupassa kävijät harvenevat. Käy selväksi, että talvella kaupan pito näin pienessä kylässä ei kannata.
Hermanni keksii laskea, miten kesäkaupan pitoa voisi täydentää myymäläautolla. Eipä aikaakaan, niin seuraavana keväänä starttaa Sekatyöliike Suokuokan myymäläauto Keski-Karjalan reiteille.
Auto löytyi Kemijärveltä, maksoi 5 000 euroa ja vaati jarruremontin. Se oli kulkenut taipaleella parikymmentä vuotta, kunnes ajot pohjoisessa loppuivat edellissyksynä.
”Meillä ei myöskään ollut mitään kokemusta isoista autoista, joten tämä kaikki on ollut valtavan suurta seikkailua ja vastoinkäymisiäkin on ollut. Yritystoiminnassa pitäisi minimoida riskit, mutta me ollaan maksimoitu. Ostettiin käytetty auto, jossa koska tahansa voi hajota mikä tahansa”, Hermanni nauraa.
Toisaalta investoinnit ovat sen verran pieniä, että jos kauppa ei kannata, sen voi lopettaa ilman konkurssia.
”Kaksi ensimmäistä vuotta tulos tuli siitä, että tingimme omasta palkastamme. Nyt meillä on varaa maksaa palkkaa itselle ja parille kesätyöntekijälle. Myymäläauto kannattaa ympäri vuoden.”
Byrokratian puristuksessa
Hermanni ja Sanne eivät ole katuneet yrittäjäksi ryhtymistään, mutta valtion byrokratia heitä ihmetyttää. Otetaanpa pari esimerkkiä:
Varmon kyläkauppa sijaitsee yli viisi kilometriä kuutostiestä itään. Tien varressa on kyläkaupan kyltti, ja sen perusteella moni osaa tulla käymään.
Kyltti vaatii luvan, jota kauppiaat hakivat ohjeistuksen mukaan Pirkanmaan Ely-keskukselta. Sieltä hakemus käännettiin Pohjois-Savon Ely-keskukseen.
Aluksi lupa myönnettiin vain sanalle ”kyläkauppa” ja ulkoasusta oli tarkka ohje: mustaa tekstiä valkoisella pohjalla. Tavanomaista ruskeavalkoista kylttiä ei voinut laittaa, koska kyltti tarvitaan vain kesällä eli se ei ole pysyvä.
”Täytyyhän siinä lukea ’50-luvun’ ja etäisyys 5,5 km, ei se muuten toimi. Meille sanottiin, että voitte valittaa, mutta silloin ette saa koko kylttiä. No onneksi viimein lupa saatiin.”
Entä alkoholin myynti! Myymäläauton reittejä suunniteltiin aluksi myös Parikkalan puolelle, joka kuuluu Etelä-Suomen lääniin. Alkoholitarkastaja vaati, että sinne tarvitaan toiset alkoholinmyyntiluvat. Hermanni laski, ettei homma kannata, ja jätti Parikkalan pois reitiltä.
Kesäasukkaat kyselivät autoa, ja niinpä Hermanni ja Sanne päättivät hankkia toiset luvat ja toisen autonkin vielä, joka kulkee myös Parikkalassa.
Tarkastajapa vaati nyt, että Parikkalan puolella myytävät juomat olisi tilattava omalla lupanumerolla ja niitä saisi myydä vain Etelä-Suomen läänin puolella.
”Ei mitään järkeä! Onko junissa eri hanat, kun ravintolavaunussa myydään olutta eri lääneissä? Meillä olisi pitänyt olla neljä isoa varastoa eri lupanumeroilla ostetuille oluille, kun tilauserä on rullakko eikä tilauksia saa sekottaa. Mehän olisimme hukkuneet alkoholiin.”
”Ei tällaisia ongelmia luulis olevan olemassakaan. Onneksi toinen tarkastaja oli eri mieltä.”
Omaan oravanpyörään
Toinen myymäläauto ja kauppa toimivat vain kesän, toinen auto huristaa pitkiä päiviä ympäri vuoden. Sanne lomittaa talvet ja myymälärakennuksen remontti on yhä kesken. Pariskunta on täystyöllistetty. Eikö maallemuuton pitänyt tarkoittaa hidastamista?
”Myymäläauto on hirveä oravanpyörä, mutta erilainen kuin etelässä, missä työ ja oma elämä olivat niin erillään toisistaan. Yrittäjänä teen enemmän töitä ja haluan kehittää myymäläautoa satasella, mutta en miellä sitä työksi, kun olen itse sen alusta asti suunnitellut. Näillä main ei ole liikkunut kauppa-autoja kymmeneen vuoteen, joten vastaanotto on ollut kiitollinen. Koen tekeväni työtä, jolla on tarkoitus”, Hermanni pohtii.
Sanne tunnustaa joskus miettineensä helppoa kaupunkilaiselämää, mutta kun kauppaan tulee asiakkaita, joille palvelu on tärkeä, tai voi lomittamalla tarjota maaseutuyrittäjälle laatuaikaa, niin tulee hyvä mieli nykyisestä elämäntavasta.
”Kun on valinnut itse oman elämänpolkunsa, se tulee olemaan meissä aina, toipa tulevaisuus mitä tahansa.”
Rohkeutta ja avoimuutta
Jos Hermannin ja Sannen pitäisi neuvoa maallemuuttoa harkitsevia, he korostaisivat kahta asiaa: rohkeutta ja avoimuutta.
”Harmittaa, että ite ei uskaltanu aiemmin ryhtyä yrittäjäksi. Siitä on tehty peikko ja saatu se kuulostamaan vaikealta”, Hermanni miettii. Sanne huomauttaa, ettei heillä ollut yritysideaakaan ennen vanhan kaupan ostoa.
”Ja pitää olla valmis tekemään töitä, mitä vain”, Sanne lisää.
Hermanni painottaa avoimuutta niin töitä, ympäristöä kuin ihmisiäkin kohtaan.
”Itestä se on kiinni. Jos jää torppaan murehtimaan, ettei naapuri tuo pullaa, niin siellä saa istua yksin. Me liityttiin moottoripyöräkerhoon ja heti tuli tuttuja, ja minä menin mukaan kesäteatteriin.”
Maallemuuton jälkeen pariskunnan tulot laskivat, mutta niin laskivat myös menot. Toki kaksi autoa tarvittiin, mutta asunnon vuokra oli vain 250 euroa kuukaudessa ja sillä sai hirsitalon, aitan, omenapuut ja koivukujan.
”Me ei tunnettu ketään täällä ennestään. Sai aloittaa elämän ihan alusta. Se on mielenkiintoista”, Hermanni vakuuttaa.
Sanne on nauttinut vuodenajoista, joita kerrostaloasuja ei juurikaan huomannut. ”Talvella on mukava lähteä aamukuudelta 30 asteen pakkasessa kuutamonvalossa naapurin navettaan. Päivällä ehtii lämmitellä kotona leivinuunia. Kesällä on kiirettä, silloin ei haeta puita uuniin, vaan leikataan nurmikkoa.”
Oikeiksi viljelijöiksi
Pariskunta osti kolme vuotta sitten kodikseen maatilan pihapiirin. Siinä on vuonna 1916 rakennettu talo, jolle ei 80-luvun jälkeen ole tehty juuri mitään.
”Onneksi saatiin se. Maalla ei ole hirveästi omakotitaloja myynnissä, vaan ne lahoavat perikuntien käsiin. Kun me kerran muutettiin maalle, niin haluttiin sitten oikeasti maalle eikä mihinkään rivitalokämppään kirkonkylälle.”
Entä se Hermannin kotitila? Tuliko kauppiaista myös maanviljelijöitä?
”Siltä näyttää, että tila on syksyllä meidän ja minä alan viljellä peltoja. Katsotaan, miten maanviljelijän ammatti sopii tähän kuvioon – vai tuleeko taas elämänmuutos.”
Hermanni Nieminen ja Sanne Seppälä esiintyvät yhtenä maallemuuttajaparina Yle TV2:n kymmenosaisessa sarjassa Paluumuuttajat, jota esitetään maanantaisin klo 19.30, uusinnat tiistaisin.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
