Maatalouspolitiikasta on tullut historiansa vanki

Tutkimusjohtaja Tuomas Kuhmosen mukaan maatalouden rakennekehityksen hedelmät ovat korjanneet muut kuin viljelijät. Kuva: Pentti Vanska

Maatalouspolitiikkaa sen paremmin kansallisella kuin EU:n tasollakaan ei ohjaa visionäärinen tavoite vaan polkuriippuvuus, minkä takia ongelmat kasaantuvat eivätkä ratkea.

Kolme vuosikymmentä sitten EU:ssa siirryttiin hehtaaritukimalliin. Tämän politiikan seurauksena on sidottu nykyrahassa yli 1 500 miljardia euroa pääosin hehtaareista maksettaviin suoriin tukiin, joilla on saatu pidettyä pelto viljelyskäytössä. Muilla ulottuvuuksilla saavutukset ovat olleet heikompia.

Hollanti hukkuu lantaan, eteläinen Eurooppa ei ole kyennyt suojautumaan lisääntyvältä kuivuudelta, itäinen Eurooppa ei ole kyennyt suojautumaan hehtaaritukia haalivilta pääomansijoittajilta eikä Suomi kaupan liivijengien ylivallalta. Suomessa vajaan kahden miljardin euron vuotuisesta maataloustuesta on jäänyt viimeisten 10 vuoden aikana viljelijöiden tuloksi vain 0,6 miljardia euroa vuodessa. Kaikki myyntituotot ja muu osa tuesta ovat menneet ruokaketjun muiden osapuolten suihin.

Kirjanpitotilojen keskikoko on kasvanut 2000-luvulla 1,7 -kertaiseksi, mutta tilakohtainen maataloustulo on silti vähentynyt kiintein hinnoin 14 prosenttia (2000–2004 vs. 2019–2023). Rakennekehityksen hedelmät ovat korjanneet muut kuin sen toteuttajat. Maatalous on myös tärkeän kestävyyssiirtymän ytimessä, mutta ilman resursseja siirtymä ei etene.

Syitä sitkeisiin ongelmiin on monia. Vuoden 1992 MacSharryn uudistuksesta alkaneiden politiikkamuutosten takana on ollut ajatus, että markkinat alkavat ohjata maataloutta, kun pellon säilyminen viljelyssä turvataan suoralla tuella. Näin ei ole käynyt.

Ensinnäkin suorien tukien maksuperusteet eivät ole olleet tuotantoneutraaleja. Toiseksi markkinoiden ohjaus eli hintasignaali ei kerro mitään huoltovarmuudesta, haitallisista tai hyödyllisistä ympäristövaikutuksista taikka arvonlisän jakautumisen reiluudesta ruokaketjun toimijoiden tai alueiden välillä. Halpa hinta ohjaa vain tuotantokustannusten minimointiin, myös standardeja polkemalla.

Kolmanneksi suhteellinen etu on toteutunut EU:ssa harvan tuotteen kohdalla. Laajentumisten vaikutus on ollut karu: uudet jäsenmaat ovat sisämarkkinoille päästyään lisänneet eniten tuettujen tuotteiden tuotantoa, esimerkiksi Espanja ja Portugali voin ja maitojauheen tuotantoa.

Maatalouspolitiikkaa voisi kuvata suuren savolaisrunoilijan Juicen sanoin: ”Kone yksin vain vaikuttaa koneen kulkuun, aika ajoin se pamahtaa oikosulkuun”. Maatalouspolitiikassa menneisyys määrittää tulevaisuuden. Kompromissit johtavat enimmillään joko hienosäätöön tai monimutkaistamiseen. Päättäjät seisovat katsomossa.

Uuden polun synty vaatisi uutta ajattelua ja rohkeutta. EU:n maaseutuvisio on sekin vain löyhä ja pitkä toimenpideluettelo. Omaa todellista visiota siitä, miltä maatalouden tulisi näyttää vuonna 2027, kun nykyisen ohjelmakauden miljardit on käytetty, ei löydy yhdenkään jäsenvaltion capstrategiasta. Maatalouspolitiikasta on tullut historiasidonnaista rahanjakopolitiikkaa, kun sen pitäisi olla tulevaisuusorientoitunutta yhteiskuntapolitiikkaa.

Jotta maatalous voisi toimia ruokaturvan, kulttuurin ja kestävyyden kannattelijana, tarvitaan uusi alku. Kukaan ei vain osaa sanoa, mikä se voisi olla. Samanlainen neuvottomuuden aikakausi vallitsi Suomessa 1980-luvulla, kun maataloutta sekä tuettiin että rajoitettiin voimakkaasti yhtä aikaa, ja samalla maksettiin ylituotannosta aiheutuvia vientitukia. Viimein EU-jäsenyys ratkaisi pelin: kauppa pääsi kuninkaaksi ja maatalouden sosiaalipolitiikka korvattiin maatalouden ympäristöpolitiikalla.

Suomen ruokajärjestelmä ei uudistu lastaamalla viljelijöille lisää velvoitteita ja poimimalla viljelijöiden kehittämispanosten hedelmät muissa ruokaketjun portaissa. Nyt on yksinkertaisesti muiden veto- ja vastuuvuoro.

Viljelijöille on laadittava kannusteet, jotka suoraan vahvistavat ruokaturvaa, ruokakulttuuria, ympäristönhoitoa ja ylisukupolvisuutta paikkaperusteisesti. Maataloudelle ei saa antaa lisätukea, ja nykyistä hehtaaritukea on muutettava muutos- ja tuotostueksi brittien tavoin: ”Enemmän rahaa, enemmän valinnanvaraa ja enemmän luottamusta”.

Maataloudesta on tehtävä siitä kiinnostuneiden nuorten toiveita vastaava elinkeino. Kaikki viljelijän ammatista unelmoivat nuoret eivät halua miljoonavelkoja ja 24/7-työmaata. Tulevaisuudesta on oltava houkuttava ja uskottava visio. Se voisi olla ruokajärjestelmä, joka on nykyistä monimuotoisempi, omavaraisempi ja paikallisempi.

Siksi Suomi voisi olla vaihteeksi kiinnostunut muustakin kuin rahasta, kun seuraavaa yhteisen maatalouspolitiikan uudistusta suunnitellaan.

Tuomas Kuhmonen

tutkimusjohtaja, KTT, MMM, dosentti, agronomi

Vesanto