Parturi Marjo Huusko, Sotkamo Sakset aina valmiina

Marjo Huusko parturoi säännöllisesti myös appiukkonsa Veikko Huuskon hiukset. Kuva: Riitta Mustonen 

Ammatistaan ylpeä

”Nuoruuden unelma-ammattini olivat maatalonemäntä ja parturi. Opiskelin ensin lomittajaksi. ’Niityllä kellin ja lehmiä lellin’, lauleskelin lapsena.

Yksi isäntä ihmetteli, että pysyykö minulla talikko kädessä, kun oon näin ohut ihminen, en kauheesti hangon takaa erottunut. Mutta kyllä se paska lensi ja talikko heilui.

Halusin puolisoksi miehen, jolla on maatila ja joka metsästää. Vuokatin kotitalousoppilaitoksessa tapasin Arin, joka oli siellä työnjohtajana. Tiesin, että Ari metsästi, mutta en sitä, että hän oli maatilan poika. Meistä tuli pari.

Neljä vuotta tein lomittajan hommia. Sitten rupesin miettimään, miten lomittajana onnistuu lastenhoito, kun työajat ovat, mitä ovat.

Kouluttauduin elektroniikka-alalle ja pääsin Sotkamoon Incapille töihin.

Rakensimme talon Arin kotitilan maille, mutta emme jatkaneet lypsykarjan pitoa. Ari oli nähnyt, miten kova työ oli vienyt vanhemmilta terveyden. On helpompaa olla vieraalla töissä.

Kun saatiin talo maksetuksi, ajattelin, että nyt tätä ei pankki vie ja voin toteuttaa haaveeni tulla parturi-kampaajaksi. Laitoin paperit vetämään Kajaaniin. Äläs mitään, pääsin.

Olin 30-vuotias, nuorempi poika oli reilu vuosikas, kun lähdin kolmeksi vuodeksi opintovapaalle elektroniikkatehtaalta.

Valmistuin kiitettävän papereilla. Kyläläiset alkoivat soitella, että mulla olisi täällä Fiskarsin sakset, voisitko leikata tukkaa. Niin leikkasin hiuksia iltaisin. Kysyin verottajalta neuvoa, ja se käski pistää kaikki tulot ylös ja liittämään listan veroilmoitukseen. Kun ansio jäi tietyn rajan alle, sai tehdä ilman alvia.

Eräs kampaaja epäili, että teen töitä pimeästi. Laittoi naapurin kyttäämään, montako autoa meillä on illalla pihassa.

Sitten Incapilta vähennettiin porukkaa ja jotkut kyläläiset sanoivat, että mitä jos perustaisit kampaamon tänne korpeen, Teerivaaralle. Täältä on parikymmentä kilometriä Vuokattiin ja lähimpään kauppaan.

Isännän kanssa mietittiin monta yötä, mitä tehdään. En halunnut uhrata omaa kotia sille, että kampaamo on jossain olohuoneen nurkassa.

Rupesin kyselemään avustuksia, mutta mitään starttirahoja en saanut. Maaseutuhankkeitten rahoittajalta olisin saanut 35 prosenttia avustusta koneisiin, mutta ehtona oli pitää liikettä vähintään viisi vuotta tai muuten olisi maksettava kaikki tuet takaisin.

Sytyttelin uunin niillä papereilla. Mistä sen tietää, mitä on viiden vuoden päästä?

Työkkäristä ehdottivat, että entäs jos lähdet kotitalouskurssille ja alat hoidella vanhuksia ja siinä sivussa leikkaat hiuksia.

Pisti vihaksi, kun olin juuri hankkinut kampaajan koulutuksen.

Vuonna 2009 Vuokatin Finetalo piirsi taloon lisäsiiven ja isännän kanssa kahdestaan rakennettiin se. Siinä oli suhde tiukilla ja lapset heitteillä!

Kyllä jännitti perustaa liike korpeen, kun ei ollut vakituista asiakaskuntaa. Oon vielä semmonen pässi, etten paljon mainosta, vaan teen niin hyvän kädenjäljen, että asiakas tulee takaisin.

Kolme ja puoli vuotta on nyt mennyt ja liike pyörii omillaan. Onneksi mies on vieraalla töissä, sillä kyllä yrittäjällä on tiukkaa.

Teen töitä sen verran, että just ja just pärjään. Tämä on elämäntapa. Sanonkin, että minoon aina auki. Olen tehnyt permanenttia jopa yhdeltätoista illalla.

Työn suola on, että tapaa erilaisia ihmisiä ja saa puhua kaiken maailman asioista. Tämän hetken kuuma puheenaihe on Talvivaara. Kyllä minuakin ihmetyttää, että minun piti laittaa imeytyskentät niin viimeisen päälle, kun perustin kampaamon, mutta Talvivaara paskoo vieressä ihan luvan kanssa.

Harrastan metsästystä, joten metsästysseuralaisten kanssakaan ei puheenaiheet lopu. Monet puhuvat raamatusta, niin piti ruveta sitäkin lukemaan, kun niin vähän tiedän siitä.

Jos olisin kylällä parturina, pitäis olla se kahdeksan tuntia siellä. Tässä lapset saa tulla koulusta kotiin, on lyhyt työmatka, voi välillä panna pyykit pyörimään tai mennä pihatöihin, jos ei ole asiakkaita.

Mutta onhan se uskomatonta, miten vähän yrittämistä tuetaan. Hommaat itellesi työpaikan etkä vain notku työkkärissä, joudut kantamaan vastuun yrityksen pyörityksestä ja paperitöistä. Täytyy olla sitkas ihminen ja uskaltaa ottaa riskejä.

Nostan maanviljelijöille hattua, että he jaksavat. Heillä täytyy olla hirveän hyvä stressinsietokyky.

Kampaajan ammatin kuormittavuus on asennekysymys. Sairauslomapäiviä on vaikea pitää. Migreenipäivät ovat myös hankalia.

Hiihtäminen, metsästys ja harmonikansoitto pitävät minut kunnossa. Elän päivä kerrallaan, ja nyt nautin tästä elämästä. Ei voi parempaa työpaikkaa ja työnantajaa olla.”

RIITTA MUSTONEN