Mystinen hetki

Suomen luonnon erikoisin aika on marraskuussa, kun ensilumi on satanut vielä sulaan maahan. Jos menet koiran kanssa synkän, sammaleisen kuusimetsän läpi pienelle erämaajoelle, koet mystisen hetken.

Joen vesi on musta, pehmeän, lämpimän lumen keskellä. Maakivet ovat kosteita, tummia, kiiltäviä. Metsässä lunta on vasta vähän. Sammal näyttää voimakkaan vihreältä, vihreämmältä kuin kesällä.

Sammaloituneet kuusenrungot makaavat kohoumina paljaassa maassa. Niiden oksat törröttävät pystyssä. Kun oksaa yrittää taivuttaa, se on käsittämättömän sitkeä, ensin kuivunut kovaksi, sitten kastunut taipuisaksi.

Jos kuusikon keskellä on aukea kohta, se on täynnä terhakoita kuusenalkuja, pieni taimitarha metsän keskellä.

Joella koivut kaartuvat veden päälle. Ilma on tyyni, hiutaleita heittelee. On hiljaista, linnut ovat lähteneet. Kaukaa kuuluu maailman kohina.

Kun kävelen koiran kanssa, pidän lekisauvaa. Teeskentelen, että se on urheiluväline, mutta käytän sitä kävelykeppinä ja kuvittelen olevani Sibelius. Vain toinen meistä kävelee. Koira loikkii sammaleessa mieletöntä vauhtia. Se työntelee kuonoa maahan kiivaasti. Kuuluu kummallinen pieni kumahdus, kun se kiskoo hajuja sieraimiinsa.

Koira pysähtyy vasta katsekontaktin rajalla, kääntyy kysymään, mitä mieltä olen. Heilautan kättä, anna mennä, se ryntää vauhtiin.

En ole lakannut ihmettelemästä, miten se siinä nopeudessa kykenee väistelemään puita ja oksia.

Syysmatkalla saaristoon väittelimme miesporukassa asiasta. Olin luullut, että koiralla on huono näkö, kun se katsoo hölmönä, kun ajan autolla pihaan. Kuin tunnistaisi vasta kun astun autosta. Poikani mielestä koira hahmottaa asiat eri tavalla. Auto on sille vain omituinen möhkäle. Jos sillä olisi huono näkö, miten se pujottelisi niin, että ihmislaskettelija näyttää sen rinnalla kömpelöltä vasikalta.

Uskoin heti, että olen väärässä, poikani mukaan harvinainen tapaus.

Yksinkertaisia, puhtaita havaintoja syksyisessä metsässä ja merellä, kävelyä ja mietelmiä, eläkeläisen elämää.

Miksi ihminen kokee nuoruudessa asiat niin voimakkaasti?

Metsässä muistan joka kerta Pecos Bill -sarjakuvakirjat, joissa vain joka toinen aukeama oli värillinen. Mustavalkoiset sivut harmittivat, mutta oli ilo tietää, että kohta tulee värisivu. Sarjakuvissa seikkailtiin samassa lämpimän lumen maisemassa, vaikka se oli toisella puolella maapalloa.

Paksun lumen keskellä oli mustavetinen joki, sankareilla nahasta tehty kanootti, metsästyskivääri ja lumikengät. He metsästivät turkiksia, sana nahkasukka oli käsittämätön, mutta hieno.

Kauan sitten, veljeni kanssa poikaiässä kävelimme metsissä ja kuvittelimme nämä asiat. Sitten on kulunut vuosikymmeniä toisissa töissä, nyt taas ne ovat elävinä, terävinä kuvina mielessä. Toiset asiat siinä välillä ovat harmaampaa mössöä.

Vihreällä sammaleella, tummalla, sulalla maakivellä, mustalla joella, valkoisella lämpimällä lumella ei ole mielipiteitä, ne vain ovat. Minullakaan ei ole mielipiteitä, minä vain kävelen.

Aivan zeniläiseen tunnelmaan ei marraskuun kuusikossakaan pääse.

Facebook on pääasiassa mukava. Kaiholla ajattelen, että tulevaisuuden ihmiset ovat yhteydessä koko ajan, minä en tule sitä aikaa näkemään.

Erälehdessä on hienoja testejä eri vehkeistä, mutta päiväretkeen tarvitaan lämpimät kengät, kuivat sukat, se, ettei lumi putoa kauluksen alle.

Tämä metsä on kaunis, mutta se hakataan. Mitä sitten? Minulle riittää mäntyrinteitä ja kuusikoita, niin lyhyt on kävelijän elämä.

Tulee mieleen koira ja uusi ongelma. Se on ruvennut pelkäämään autoa, olen koluuttanut autonpohjaa metsäteiden kivillä. Kun lähestytään autoa, se yrittää: tuossapa mehevä haju, tuosta mennyt hiiri. Harhauttelen, kyllä se onnistuu, mutta vaivalla, mielipahalla.

Hetken olimme vapaat, kummatkin.

Kirjoittaja on kirjailija, kriitikko ja kylien mies

.