Suosta sinä olet tullut

Topsakka-aapa, Salla 

Kauhaneva, Kauhajoki 

Levaneva, Laihia 

Perimätiedon mukaan mystinen aarnivalkea paljastaa kulkijalle suohon kätketyn aarteen sijainnin. Vainajia on upotettu suohon, sillä se on nähty reittinä tuonpuoleiseen.

Kalevalassa Väinämöinen laulaa Joukahaista suohon, tuohon elävien ja kuolleiden välitilaan. Sudenmorsian-tarinassa suo houkuttelee puoleensa naisia, jotka suo muuttaa susiksi.

Suosta on ammennettu kotimaiseen kansanperinteeseen ja taiteeseen aina. Kukapa ei tunnistaisi Väinö Linnan sanoja: Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.

Linnan teksti olkoon tässä esimerkkinä muutoksesta. Maagisesta, ihmiselämää voimallisemmasta, kunnioitusta herättävästä suosta tuli vastenmielinen jorpakko, joka oli raivaten taltutettava.

”Suomalaisten suhde soihin liittyy aina 1970-luvulle asti vahvasti agraariyhteiskunnan perinteeseen”, sanoo kulttuurintutkija Kirsi Laurén.

”Suot ovat olleet työympäristö pellonraivaajille ja ojittajille, toisaalta myös luonnonheinän, marjojen ja riistan ruoka-aitta. Suot eivät aiemmin olleet mikään eksoottinen elämys kenellekään.”

Laurénin väitöskirja vuodelta 2006 käsittelee suota kulttuurisena ilmiönä ja kiinnittää huomion suomalaisten suosuhteeseen.

”Soihin suhtauduttiin aina 1990-luvulle saakka lähes puhtaasti elinkeinonlähteenä. Suot olivat sellaisenaan turhia joutomaita. Niitä piti kuivattaa ja muokata tuotantoon.”

”Nyt yhä harvemman elanto liittyy soihin, ja myös muunlainen arvostus lisääntyy koko ajan. Suolta haetaan elämyksiä, rauhoittumista ja rentoutumista.”

”Suojeluarvot toki nostivat päätään jo 1970-luvulla, kun voimakkaan metsätalousojituksen vuoksi monen lähisuo tuhoutui. Soiden muokkaus koneellisesti oli aivan toista kuin soiden äärellä eläneiden isovanhempien tai heidän isovanhempiensa aikaan.”

Laurén sai väitöstyönsä materiaaliksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Maaseudun Sivistysliiton ja Suoseuran järjestämän Suotarina-kirjoituskilpailun sadon. Kirjoituksiaan lähettivät eri-ikäiset ja -taustaiset suomalaiset.

Käytännöllisten muistojen lisäksi monilla oli voimakkaita muistoja erityisesti lapsuuden ajan suoretkistä ja -kokemuksista.

”Monella meistä voi olla pitkät juuret johonkin tiettyyn suoalueeseen. On paikkoja, joilla esimerkiksi lapsena liikuttiin papan tai mummon kanssa. Kun tällaisiin paikkoihin kajotaan, se loukkaa ihmisiä verisesti.”

Suomuistoihin liittyykin usein suru siitä, että suota ei enää ole. Halu soiden suojeluun voi siis osittain kummuta omasta tunnesiteestä suohon, vaikka fyysisesti suolla ei enää päivittäin kuljettaisikaan. Voimakas tunnemuisto runnellaan, kun kaivinkone iskee kouransa suon sydämeen.

Kun elinkeinosidos on katkennut, muuttuvat myös ajatukset. Aiemmin epäesteettisenä pidetty suo on ylevöitetty. Kansanperinteeseen palautuvat myyttiset ainekset ja suo liitetään jälleen yhteen.

Ihmisen suhde ympäristöön on kiinnostanut Kirsi Laurénia aina. Väitöstyönsä jälkeen hän on tutkinut suomalaisten suhdetta esimerkiksi kansallispuistoihin. Hän on syventynyt myös metsänomistajien luontosuhteeseen.

Suot ovat tulleet näissäkin tutkimuksissa esiin. Suotarina-kirjoituskilpailusta on jo aikaa, ja Laurén pohtii, olisiko nyt aika uudelle muistojen keruukierrokselle.

Joensuussa asuva Laurén käy itsekin suolla lähes päivittäin. Kävelyretkillä koiran kanssa hän saa suolla kulkemisesta rauhan.

”Lähisuollani on pieni ojittamaton osa. Se on yksi suosikkipaikoistani.”

Suhtautuminen soihin on soiden suojelun kannalta suotuisampi kuin kenties koskaan. Soiden tilassa se ei silti näy. Suomen noin 9 miljoonasta suohehtaarista suurin osa on ojitettua, puolet suoluontotyypeistä on uhanalaisia, ja soiden eliöstön uhanalaisuus kiihtyy.

Erityisesti suot kärsivät hätää eteläisessä Suomessa. Lupaavasti alkanut soidensuojeluohjelma pysäytettiin edellisen hallituksen masinoimana.

”Napapiirin korkeuteen asti tilanne on surkea”, sanoo Raimo Heikkilä, Suomen Ympäristökeskuksen Luonnon monimuotoisuus -ryhmän päällikkö.

”Suomessa soita riittää -hokemalle ei ole katetta.”

Tietämättömyys voi olla syy sille, että soiden tuhoaminen jatkuu. Kun kansalle vannotetaan, että Suomi on suomaa, siitä tulee totta.

Heikkilän mukaan näin toimii turveteollisuus, joka metsätalouden ohella on suurimpia toimijoita suoluonnon köyhdyttämisessä.

”Teollisuudenalalla on käytettävissään valtavat resurssit, joilla tuoda näkemyksiään ihmisten tietoisuuteen. Jos henkilöllä ei entuudestaan ole tietoa aiheesta, hän omaksuu mainoslauseet totena.”

”Ominaista myös on, että asioita ja termejä hämärretään”, Heikkilä kuvaa. ”Suotakaan ei enää ojiteta, vaan sille tehdään vesitalouden järjestely. Vastapuolella eli luonnonsuojelulla on paljon heikommat taloudelliset mahdollisuudet jakaa viestiään.”

Tuoreimpana esimerkkinä alkuvuonna sanomalehtien paraatisivuilla käyty Maailman hölmöin kansa -kampanja, jossa turpeen väitettiin olevan Norjan öljyvarantojen veroinen aarre jalkojemme alla.

”Suomalaisten tiedot soista ja ylipäätään luonnosta ovat hatarat. Yläkoululaiset tai lukiolaisetkaan eivät tunnista yleisimpiä kasvi- tai lintulajeja”, Raimo Heikkilä harmittelee.

Turveteollisuus ei ole ainoa syypää soiden tilaan. Suot kärsivät myös jo tehdyistä kuivatustoimenpiteistä, vaikka radikaaleja toimia ei enää tehtäisikään. Hyvin monen ojittamattomankin suon reunat on ojitettu, ja tämä vaikuttaa suon vesitalouteen iäti.

Mitkä sitten ovat ympäristöntutkijan omat aseet soidemme säilyttämiseksi? Onko kynä miekkaa mahtavampi?

”Tiedon kerääminen ja jakaminen on tärkeää. Koetan tutkijaverkostoni kanssa joka vuosi julkaista jotain suotietoa.”

Heikkilä on myös mukana venäläistutkijoiden kanssa projektissa, jossa tuotetaan tietoa Karjalan soiden säilymisen puolesta.

”Myös Venäjän puolella paine soiden taloudelliseen hyödyntämiseen kasvaa. Käyn myös kertomassa soiden tilasta esimerkiksi lukion oppitunneilla. Minulla on tunne, että kyllä minua on kuunneltu. Kukaan ei ainakaan ole vielä nukahtanut.”

On kuitenkin myös heitä, jotka ovat vieraantuneet luonnosta niin pahoin, etteivät he koe sympatiaa luonnon tai lajien katoamisen edessä. Mitä heille voisi sanoa?

”Soista saa taloudellista hyötyä myös kestävästi. Suot ovat riistan elin- ja lisääntymisalueita, ja soilta saa lakkoja. Suon säilyttämisellä on rahallista arvoa.”

Teuvalla Etelä-Pohjanmaalla asuva Raimo Heikkilä viihtyy suoretkillä usein. Soilta hän saa voimaa arkeen.

”Kun aloitin soilla kulkemisen vuonna 1969, suota oli joka paikassa. Nyt täytyy todella valikoida, jos haluaa päästä luonnontilaiselle suolle.”

”Mieluummin pelastan luonnon kuin talouden”, taiteilija Kati Outinen sanoo.

”Meidän on syytä nähdä suon muut merkitykset kuin raha. Suosta saatava taloudellinen hyöty on marginaalista, kun sitä vertaa siihen kaikkeen, mitä suo edustaa. Ja pitkällä tähtäimellä luonnon pelastaminen pelastaa myös talouden.”

Näyttelijä-ohjaaja Kati Outinen ja tanssija-koreografi Annatuuli Saine ovat toukokuussa huipennuksensa saavan Suolaulu-projektin kantavia voimia. Tanssia, musiikkia, rap-lyriikkaa, elokuvaa ja ympäristötietoa yhdistävällä hankkeella halutaan näyttää, miten voimallisia ja ainutlaatuisia paikkoja suomalaiset suot ovat.

”Valmistellessani hanketta olen tavannut paljon ihmisiä ja kuullut heidän suokokemuksistaan”, kertoo Saine, joka on ryhmän taiteellinen johtaja ja koko idean äiti.

”Olen saanut vähän yllättyäkin, miten monella suomalaisella on henkilökohtainen suhde soihin. Kaikilla suoretkilläkin tapaa paljon vaeltajia. Suo vetää meitä puoleensa.”

Outinen ja Saine puhuvat suosta taiteilijoiden ilmaisuvoimalla. He kuvaavat sitä suomalaisuuden alkukodiksi ja arkistoksi, paikaksi, jossa voi maadoittaa itsensä, paikaksi, missä oleminen antaa lohdullisuuden tunteen maailman järjettömäksi käyneen menon edessä.

”Yhteiskunta toimii lyhytjänteisesti. Sitä ohjaa kvartaalitalous. Suo ja kvartaalitalous eivät mahdu samaan aikaperspektiiviin”, Kati Outinen ja Annatuuli Saine sanovat kuin yhdestä suusta.

”Suon historia on valtavan pitkä, se tallentaa sisäänsä niin paljon. Olisi tärkeää yrittää hahmottaa tätä aikaa, kunnioittaa sitä. Soiden säilyminen on monin verroin tärkeämpää kuin nopean, lyhytaikaisen voiton tekeminen.”

Outinen ja Saine haluavat välttää paasaamista eivätkä he myöskään asemoidu pelkästään ympäristötaiteen tekijöiksi. Suolaulut-projektilla halutaan havahduttaa soidensuojelun tärkeydestä esimerkiksi ilmastonmuutoksen vuoksi, mutta sanoma ei alista taiteellista antia.

”Suo on niin mahtava, että se ansaitsee oman esityksen”, Saine sanoo.

”Suomalaisessa taiteessa suot ovat olleet aina esillä, eikä se ole ihme. Suossa on jotain mystistä ja voimakasta. Taiteen kautta haluamme kertoa soista positiivisen kautta, emme syyllistäen. Olisi upeaa, jos yhä useampi suomalainen näkisi suoluontomme ainutlaatuisuuden ja saisi sieltä sisälleen rauhan.”

Kati Outisen kertoessa suokokemuksestaan itse kunkin tekee mieli vetää kumisaappaat jalkaan ja suunnata lähimmälle suolle.

”Suolla kulkeminen on minulle lähes meditatiivinen kokemus. Jos suolle ei kanna liikenteen melu, on sen akustiikka erityislaatuinen”, Outinen toteaa.

”Vetinen pohja tekee ilman hurinasta erilaista. Suon, lehtien ja suopursun tuoksu ovat täydellisiä. Samalla siellä on vähän pelonsekainen, kunnioittava olo. Suoretken jälkeen olo on jotenkin sankarillinen.”

www.saineensemble.fi/suolaulut.html

Suolaulu-hanke ja siihen liittyvä Suoklubi ovat Saine Ensemblen tuottamia ja järjestämiä. Hanke huipentuu lavarunotapahtumaan Fiskarsissa 20.5. Mukana jutussa haastateltujen Outisen ja Saineen lisäksi muun muassa rap-artisti Paleface ja suometsätieteen professori Harri Vasander.

Tätä juttua tehdessä on kuunneltu Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticusta, Matti Louhivuoren Suopursua sekä Suistamon Sähkön Kotiin -kappaletta.