KARJALAN TYTTÖ LAULAA TUNTEISTA

Löytökissa Kisumisu asettui taloksi ja on mielestään hyvinkin perheen tärkein henkilö. 

Mieli musiikissa

Mari Kaasisen tie on johtanut kuudentoista Helsingin vuoden jälkeen takaisin maalle. Kansanmusiikkiyhtye Värttinästä tunnettu laulaja ja lauluntekijä löytää yhä uutta ammennettavaa niin vanhasta runoudesta kuin pohjoiskarjalaisista juuristaan. Maaseudulta musiikkiperhe lähti hakemaan rauhaa ja lepoa.

Sopivaa taloa oli jonkin aikaa etsitty, kun kohdalle sattui Oitin kartano, talo, jolla on pitkä historia. Tilaa on reilusti, ja ympärillä kolme hehtaaria maata. Kunta nimeltä Hausjärvi oli ennestään tuntematon, mutta alkoi pian hahmottua virkeäksi ja kotoisaksi pitäjäksi.

Muuttoauton kaartaminen Hausjärvelle tiesi paikkakunnalle piristysruisketta.

”Oltiin pyöritelty ajatusta, että minne muutetaan, pistetään siellä heti ranttaliksi”, Mari Kaasinen kuvailee viitaten paikalliseen musiikkiyhteistyöhön.

”Sillä tavalla kylä on tullut tutuksi.”

Löytyi vireä nuorisoseura Silmu, joka pyörittää kesäteatteria. Nuorisoseuran kanssa käynnistettiin saman tien kesätapahtuma, joka jalostui ensimmäisen kesän konserttisarjasta Monttu soikoon! -festivaaliksi. Värttinän lisäksi Turkhaudan teatterilavalla on kuultu esimerkiksi Samuli Edelmannin tulkitsemia virsiä. Paikan pienuus tekee tunnelmasta intiimin, ja katsomo on täyttynyt joka kerta.

Löytyivät myös näyttelijä Risto Aution ohjaamat lukion musikaalit. Mari Kaasisen liittyminen musikaalitiimiin tietää nuorille uudenlaisia lauluopintoja, ja hän vaikuttaa myös kappalevalintoihin. Uuden musikaalin harjoitukset ovat aluillaan, ensi-ilta ajoittuu syksyyn.

Kaasisen musiikkikoulussa kasvaa uutta musiikkisukupolvea. Oppilailla on oma Kimara-yhtye, jonka instrumentteina ovat viulu, lyömäsoittimet ja kanteleet.

”He soittavat kannelta jo aika tiukkaan. Ja kaikki laulavat.”

Äidin musiikkikouluun pääsee kaksi- ja puolivuotias Aukustikin, ja lisäksi hän käy Riihimäen musiikkiopiston alaisessa musiikkileikkikoulussa Oitissa. Lapsi on kuunnellut Värttinän musiikkirepertoaarin perusteellisesti jo äidin vatsassa.

Äiti on tunnistanut pikkumiehellä jämäkän musiikkikorvan yllättävän varhain. Silti hän sanoo, ettei ole miettimässä pojalle musiikkiuraa minkäänlaisena selviönä. Ei edes suosittelemassa. Äiti tietää musiikkityön ikävämmätkin puolet.

Keikat ovat laulajan arkea, raskasta, jos antoisaakin. Mari myöntää, että perhe-elämä on hieman hillinnyt intoa lähteä ulkomaankeikoille.

Helsinkiin harjoituksiin hän matkustaa usein junalla, asema kun on kävelymatkan päässä.

”Junamatkan aikana kerkiää tehdä paljon asioita, monet laulunsanat olen opetellut junassa.”

Karjalaistyttö sanoo sopeutuneensa hyvin Kanta-Hämeeseen. Appivanhemmat asuvat Hämeenlinnassa, missä myös siippa, Juha Paaso käy tekemässä radio-ohjelmia. Sitä paitsi seudulla on paljon karjalaisia.

Mari on kanteleineen esiintynyt siirtokarjalaisten tilaisuuksissa. ”Ihanaa, miten karjalaisseurat ovat ottaneet miut omakseen!”

Aluksi oli runonlausuntaa, oli tyttöryhmä nimeltä Tsupukat, joka esiintyi kotikylällä Rääkkylässä. Mari Kaasisen äiti ohjasi. Tanhuja ja musiikkia harrastavat vanhemmat usuttivat kolmea lastaan kulttuurin pariin.

Marikin tepsutteli näyttämölle niin pienenä, ettei esiintymispelkoa ehtinyt edes syntyä. Ensimmäinen lauluesiintyminen päättyi juoksemiseen äidin syliin: ”Mie en jaksa…”

Isona hän aikoi tulla maatalon emännäksi, koska kotikin oli maalaistalo ja siellä lehmiä ja possuja, lampaita, koiria ja kissoja. Tai sitten näyttelijäksi. Eläimet olivat Marille rakkaita, ja hän vietti mielellään aikaa navetassa isän ja ukin kanssa. Yksi vasikoista sai nimekseen Roskalaatikko, koska tykkäsi syödä ukin tyhjentämiä pastillirasioita, toinen nimettiin Peppi Pitkätossuksi.

Lehmät vaihdettiin lihakarjaan, ja lehmien lähteminen oli Marille murheen paikka.

”Maaseudun arki tuli tutuksi hyvässä ja pahassa.”

Tsupukoiden perään äiti puuhasi Värttinä-yhtyeen Marin ollessa 11-vuotias. Vähitellen runonlausunta jäi kokonaan pois, ja ohjelmisto koostui kansanmusiikista. Värttinään mahtui Kaasisen sisarusten lisäksi toistakymmentä muutakin oman kylän musiikkia harrastavaa lasta ja nuorta, suurin osa tyttöjä.

Pääasia oli silloin, että tekeminen oli hauskaa.

Mari muistelee, että kansanmusiikkirintamalla oli ollut hiljaista sitten Konsta Jylhän 1970-luvulla nostattaman suosion. Riehakkaan iloinen esiintyjäjoukko sai ristiriitaista palautetta. Jotkut tuntuivat epäilevän, että perinteistä kansanmusiikkia oli lähdetty tosissaan tärvelemään. Pikkuhiljaa suosio kuitenkin kasvoi.

”Huomasivat, ettei myö tehty musiikille hallaa.”

Kotimaan läpimurtonsa Värttinä teki 1990-luvun alussa. Yhtyeessä oli nyt jo miehiäkin mukana, mutta laulaminen oli edelleen pääasiassa naisten työtä. Nimenomaan työtä. Värttinä oli alkanut muuttua hauskanpitopaikasta työpaikaksi. Oli se silti myös hauskanpitoa ja ystävyyssuhteita.

Oi dai -levy ja siltä erityisesti Miinan laulu nousivat valtakunnallisille radiokanaville ja kaiken kansan tietoisuuteen. Keikkakalenteri alkoi täyttyä esiintymisistä ympäri maailmaa, Euroopan maihin, Yhdysvaltoihin, Venäjälle.

Mari Kaasinen oli siinä vaiheessa päässyt ylioppilaaksi Joensuusta, missä hän oli myös kolmen vuoden ajan opiskellut klassista laulua musiikkiopistossa. Sibelius Akatemia oli ollut pitkäaikainen haave, ja vaikka sen ovet avautuivat ensimmäisellä yrittämällä laulussa ja haitarissa, opinnot katkesivat heti alkuunsa.

Mari lähti Värttinän mukana kiertämään maailmaa. 26 vuotta on yhtyeen matkassa vierähtänyt.

”Keikkakorkeakoulussa”, sanoo laulaja, eikä ole harmissaan valinnoistaan.

Värttinän kokoonpano on muuttunut tämän tästä. Musiikki on uudistunut, muuttunut kansanmusiikista värttinäksi. Vaikka onkin alkuperäisjäsen, Mari ei hakeudu keulakuvaksi, eikä tasavertaisessa kokoonpanossa ole harrastettu johtaja-ajattelua. Vastuuta lauluista ja kaikesta on kuitenkin pakko ottaa entistä enemmän nyt, kun jäsenmäärä on kutistunut kuuteen.

”Kansanmusiikin arvostus on noussut, sitä pidetään jo samanarvoisena muun musiikin kanssa”, Mari Kaasinen arvioi.

Myyntilukuihin nähden oma musiikki asettuu kuitenkin marginaaliin, pienten piirien suosimaksi, mutta laulaja sanoo olevansa osaansa tyytyväinen. Hän ei ole uhrannut menestykselle sen paremmin unelmatyötään kuin yksityiselämäänsäkään, ei pukeutumista eikä murretta. Muotitrendit saavat rauhassa vaihtua; Mari hullaantuu kauniisti kirjailluista mustista asuista, jotka tuovat mieleen karjalaisen kulttuurin.

Sellaisen asun voi yllättäen löytää vaikka Lontoosta.

Talviaurinko kurkistaa Kaasisen talon ruutuikkunoista sisälle kohteliaan vähäeleisesti, peilautuu vaaleisiin huonekaluihin ja luo levollisuutta. Talo lienee karjalaista perua, sillä se on siirretty nykyiselle paikalleen mahdollisesti Terijoelta. Hirrestä on löytynyt vuosiluku 1907.

Eteisen seinällä on pihasuunnitelma vuodelta 1943. Sitä on toteutettu vain osittain. Mari myöntää, että iso puutarha on haaste ihmiselle, joka ei ole vielä tunnistanut itsessään viherpeukaloa. Suunnitelmassa olevia kirsikka- ja luumupuita hän ainakin tahtoisi istuttaa.

”Mie yritän! Pioneista tykkään. Täällä on paljon myös ruusuja, vanhoja lajeja, joita ei välttämättä ole enää missään saatavissa. Lämpimällä seinustalla kasvaa tummia viinirypäleitä, tosi hyviä. Ei nyt ihan ole päästy polkemaan viiniksi…”

Pihalta voi kävellä metsään, kiivetä kallioista tonttia ylös tai laskeutua alas pienen lammen rantaan. Voi aistia luontoa, ajatella omia tunteitaan ja tunteita ajatellessa laulujen sanoituksia. Voi takaisin palattua antaa sormien hypellä tietokoneen näppäimistöllä.

Luonto on innoittaja, mutta usein sanoihin kätkeytyy elämäntuntoja.

Mari sanoittaa tavallisesti valmiiseen säveleen, joko itse tekemäänsä tai jonkun toisen. Joskus sävelet vain pulppuavat päästä kuin itsestään. Sanojen sisältö on muuttunut vuosien mittaan oman elämäntilanteen mukaan. Nyt ovat tulleet kehtolaulut.

”Mie rakastan symboliikkaa. Moni tarina ei aukea heti. Jos kuulijassa pystyy herättämään tunteita, se on hienoa. Silloin musiikki on tehnyt tehtävänsä.”

”Mie rakastan symboliikkaa.

Moni tarina ei aukea heti.”