Yhtiöt ja valtio valtaavat puumarkkinoita

Olen tällä palstalla arvostellut virkaherrojen kyvyttömyyttä analysoida metsätalouden ja -teollisuuden tilastoja, joista kiitos Metsäntutkimuslaitokselle (Metla)!

Metsänomistajien etujärjestöjen vaikuttajia ei pääse kehumaan tilastojen lukutaidosta. Vaikka voihan taito hyväkin olla, mutta jos ei haluta lukea tilastoja.

Puun yksikköhinta ja siihen vaikuttavat todelliset ja uskomukselliset tekijät ovat olleet korostetusti esillä MTK:n, metsänomistajien liittojen ja metsänhoitoyhdistysten tiedotuksessa.

Hintatietous on valtaa puumarkkinoilla, näin ajattelee yhä moni metsänomistajan edunvalvoja. Yhä useampi suree kuitenkin pinojen madaltumista – ja syystä.

Surua tosin on suurenneltukin. On laskettu tehtaiden lopetuksia yhteen ja saatu rumia lukuja puunkäytön vähenemisestä.

Todellisuudessa meillä on 2000-luvulla vähentynyt oleellisesti vain kuusen käyttö, tukin ja kuitupuun. Vuonna 2010 keitettiin kotimaista mäntyä selluksi yli 15 miljoonaa kuutiometriä, enemmän kuin koskaan aiemmin. Kotimaisen lehtikuitupuun keittoennätys on vuodelta 2009.

Insinöörit poistavat pullonkauloja tehtaista ylläpitoinvestointien yhteydessä, mikä ei ylitä uutiskynnystä mutta lisää tehtaan tehoa ja puunkäyttöä saman tien.

Ei kapitalisti silti irvihampain saati isänmaallisuuttaan halua lisätä kalliina pitämänsä puun tärväämistä tuotteisiinsa. Espoon Otaniemen älyköt kehittävät paperi- ja pakkausteollisuuteen menetelmiä, joilla kuidun eli puun tarve vähenee.

Metsäyhtiöt ja valtiot myivät vuosina 2006–2011 keskimäärin 6 miljoonaa kuutiometriä enemmän puuta vuodessa kuin jaksolla 2000–2005.

Mitä teki yksityismetsätalous uutteran hintojen tarkkailun ohessa? Myynnit vähenivät vastaavassa vertailussa keskimäärin liki 3 miljoonalla kuutiometrillä vuodessa.

Metsäkone- tai autoyrittäjälle ei ole eroa, kenen metsästä puuta kaataa ja kuljettaa.

Yksityismetsissä sen sijaan kauppamäärien vähenemistä sietää pohtia. Moniko metsäasioihin perehtymätön metsänomistaja jää vaille mahdollisuutta myydä puuta? Mitä tässä voi tehdä neuvoja ja edunvalvoja?

Metsäyhtiöt ja valtio jatkavat hakkuiden kasvatusta. Metsänhoidon perinne on hyväksi koettu, ja kun taloudet ovat tiukilla, niin mitäpä muuta kuin kuin lisää puuta nurin. Esimerkiksi Metsähallituksen Jyrki voi lisätä kestävästi valtion metsien hakkuita 100 000 kuutiometrillä joka vuosi, ja maan hallituksen Jyrki on tästä iloinen.

Yhtiöiden puustoiset istutusmetsät varttuvat väljennys- ja avohakkuuvaiheeseen laajoilla aloilla, ja pino pitenee rajusti.

Iso kysymys on Venäjä. Jos se WTO-jäsenyyden myötä lisää puunmyyntiä Suomeen vaikkapa huippuvuosien 20 miljoonan kuutiometrin tahtiin, niin yksityismetsiin tulee nolla-alueita eli puulle ei ole ostajaa.

Venäjän puunviennistä on kahta kantaa. Tiestön puute ja ylihakatut tie- ja ratavarret, korruptio ja maaseudun työvoimapula sanotaan syiksi tuonnin vähenemiseen.

Toisaalta raha kelpaa itänaapuriin, ja halvan puun perään hinkuva metsäjätti saa koneensa ja tekijät mihin vain, älkää epäilkö.

Mikä on strategia yksityisen metsänomistajan taloudessa, entä edunvalvonnassa?

Tunnen monia eteviä metsänomistajia, jotka myyvät kuitupuut ja ylispuutukit heti, kun metsän tuottokunto hakkuuta edellyttää. Avohakkuut he ajoittavat tukin hintojen mukaan pahimpien pohjalukemien aikaan taukoja pidellen.

Tällainen talonpojan viisaus ei nyt laajene, kun isojen omistajien hakkuut kasvavat, ehkä tuontikin. Hyvät neuvot ovat tarpeen.

Tilanne on kiusallinen neuvojille ja edunvalvojille. Jos pino lyhenee alta tätä vauhtia, tulee jossain vaiheessa eteen kyse miesvahvuudesta.

Oma lukunsa ovat Suomen metsäkeskuksen alueyksiköt, jotka laativat alueellisia metsäohjelmia. Ne tuoksuvat numeroiden hautuumailta, ojituksilta ilman tarpeellisia lannoituksia.

Metsäkeskuksen palveluyksikkö änkeytyy puumarkkinoille sekin. Mikähän järki tässä on?

Miltä ylläkerrotut numerot maistuvat? Mistä malli, kun yksityismetsätalouden organisaatiot taas perinteisen pian remontoidaan?