Vanhat suosikit tekevät paluun suoratoistopalveluissa, mutta pitäisikö jotkin sarjat vain suosiolla unohtaa?
Disney+ toi valikoimiinsa eilen valtavan määrän elokuvia ja televisio-ohjelmia. Nostalgia-ahmattia vanhojen suosikkien pariin palaaminen kutkuttaa, mutta on siinä omat huonotkin puolensa.
Disney+-suoratoistopalvelun kautta on voinut tiistaista lähtien katsoa muun muassa Greyn anatomiaa. Kuva: ABC25.2.202110:40
Kaukaisilta tuntuvat ne ajat, jolloin maksaminen suoratoistopalvelusta tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta. Salakavalasti kotitalouteemme on nyt yksi kerrallaan hiipinyt kuukausimaksullisia nettitelevisioita. Jos laskin oikein, tällä hetkellä kodissamme voi selata katseltavaa neljästä maksullisesta suoratoistopalvelusta, ja jos mitään kiinnostavaa ei silti löydy, voi valikoimaa laajentaa esimerkiksi Yle Areenaa selaamalla.
Jo kaksi kuukautta kestänyt akuutti lukujumi on johtanut siihen, että vapaa-ajallani kirjojen lehteily on vaihtunut ruutuajaksi. Olen vihdoinkin katsonut Netflixistä ne aikoja sitten kesken jääneet tuotantokaudet ja monet sarjat, jotka ovat keränneet suitsutusta lähipiirissä. Tunnen kerrankin olevani edes jollain tavalla ajan tasalla, vaikka toki tiedostan sen olevan täyttä harhaa. Todellisuudessa olen tapittanut pikkuriikkisen murto-osan suoratoistopalvelun tarjonnasta.
Suurena nostalgia-ahmattina ja lapsuuteni animaatioiden vannoutuneena ystävänä aloitin tietysti Disney+-tilauksen heti kun palvelu rantautui Suomeen. Tiistaina palvelun valikoima laajeni rutkasti, kun uusi Star-osio toi silmien eteen hirmuisen määrän televisiosarjoja ja elokuvia.
Yksi suoratoistopalveluiden hienoimpia piirteitä onkin se, että ne antavat mahdollisuuden palata vanhojen suosikkisarjojen pariin. Vielä viime vuosikymmenellä saatoin astella Anttilaan ostamaan dvd-boksillisen vanhan suosikkisarjani jaksoja, mutta nykyään sekä Anttila että dvd-boksit ovat vain kultaisia muistoja menneiltä ajoilta. Monen sarjan keräily jäi kesken, kun ensin Anttilan hyllyiltä katosivat sarjojen tuotantokaudet ja sitten katosi koko kauppa hyllyineen. Olin hyväksynyt kohtaloni: en koskaan tietäisi, miten kävi Täydellisille naisille tai miten Greyn anatomia on voinut jatkua jo 17 tuotantokauden ajan. Lineaarisen television tai muutaman viikon aikaikkunan katselulle tarjoavat verkkolähetykset eivät tuntuneet sopivilta vaihtoehdoilta. Kaipaan vapautta, jota suoratoistopalvelut (tai ne vanhat dvd-boksit) tarjoavat.
Siinä missä olen iloinen vanhojen suosikkien saapumisesta kaukosäätimen nappien ulottuville, olen myös miettinyt, mitkä tv-helmet voisivat suosiolla hautautua ajan virran pyörteisiin. Vaikka moniin mielikuvitusmaisemiin on ihanaa palata vuosikymmenistä toiseen, eivät kaikki sarjat kestä ajan hampaan kuluttavaa kaluamista. Joskus tuoreilta ja hauskoilta vaikuttaneet heitot saattavat nyt olla ennemmin eltaantuneita ja vaivaannuttavia. Myös henkilökohtaisella tasolla voi olla surullista huomata, että jokin aiemmin niin rakas sarja ei enää kolahdakaan. Kolmisen vuotta sitten riuduin oksennustaudissa, ja kun uni ei löytänyt sairasvuoteelleni edes keskellä yötä, kaipasin verkkokalvoilleni tutun turvallista kuvavirtaa. Tuona yönä suun kautta purskahdelleet mahanesteet eivät olleet ainoa traaginen tapahtuma, huomasin nimittäin, että Sinkkuelämää aiheuttaa nykyään minussa enemmän ärsytystä kuin ihastusta. Eipä olisi teini-Laura uskonut tällaisen kohtalon osuvan omalle kohdalle.
Aivan oma asiansa on taas tosi-tv, jossa tavalliset ihmiset laskevat palasen itsestään viihteen alttarille. Tiukoissa tilanteissa tulee ehkä sanottua jotain, minkä takana ei voi seistä ikuisesti, ja editointivaiheessa tehdyt valinnat saattavat rakentaa ohjelmaan osallistujasta kuvan, jota tämä ei täysin tunnista itsekseen. Kuka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön – tietysti. Mutta onko nykymaailmassa mahdotonta toivoa, että jossain vaiheessa ohjelma painuisi unholaan eikä nousisi yhä uudelleen esille mahdolliseksi hupailumateriaaliksi?
Olen joskus haaveillut, että pääsisin katsomaan niitä vanhoja Ensitreffit alttarilla -tuotantokausia, jotka ovat aikoinaan menneet ohi silmieni. Samalla olen toisaalta miettinyt, että onko minulla ulkopuolisena katsojana oikeutta mennä tirkistelemään näihin hyvin henkilökohtaisiin kanssakäymisiin vielä vuosienkin jälkeen. Suuri osa liitoista on tässä ajassa ehtinyt päättyä, osa ehkä kipeästikin. Olisiko nyt jo aika unohtaa ja jatkaa eteenpäin?
En tunne televisiomaailman sopimusehtoja sen tarkemmin, mutta ainakaan toistaiseksi en ole löytänyt mistään vanhempia Ensitreffit alttarilla -kausia. Suoratoistopalveluiden vallatessa alaa on kuitenkin syytä miettiä, miten pitkä on sarjan elämä. Enää ohjelmat eivät hautaudu tuotantoyhtiöiden arkistoihin tai dvd-bokseina alennuskorien kautta ihmisten levyhyllyihin. Mitä se lopulta tarkoittaa sarjojen tekijöiden kannalta?
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
