Kesytön karja

Biisonilaumassa vallitsee tiukka hierarkia. Pedotkaan eivät uskalla koittaa onneaan, vaan kiertävät mieluummin lauman aidan ulkopuolelta. 

Biisonikasvattaja Mika Lampola nauttii kotieläintensä alkukantaisuuden tuomista haasteista. 

Mutkainen tie polveilee läpi hämäläisen maiseman. Salpausselän pinnanmuodot nostavat pellot ja metsät välillä rinteeseen, kunnes taas laskevat ne notkelmiin, pienten jokiuomien partaille.

Putulan kylässä Hämeenkoskella lumista rinnettä vasten erottuu kaukaa lähes mustalta näyttäviä pisteitä. Lähemmin tarkasteltuna ne osoittautuvat tummanruskeiksi, jyhkeäniskaisiksi sarvipäiksi – biisoneiksi.

Näiden villien nautaeläinten tyypillisintä kotiseutua ovat nykyisin Yhdysvaltojen Keskilänsi ja Kanada, mutta ne viihtyvät hyvin myös Suomen ilmastossa, kertoo Tupalan tilan isäntä Mika Lampola.

Hän hoitaa yhdessä vaimonsa Hannan kanssa yhtä Suomen kahdeksasta biisonitilasta.

Lauma katsoo lakonisesti lähestyviin vieraisiin, toteaa meidät vaarattomiksi ja jatkaa juuri tuotujen pyöröpaalien mutustamista.

Noin 40-päinen biisonijoukko elää yhtenä laumana, jota johtaa vanhin sonni. Emoja on parikymmentä, loput porukasta on eri-ikäisiä jälkeläisiä.

Vanhimman ja suurimman oikeudella sonni pitää huolen siitä, ettei kukaan nuorista uroksista pääse lähellekään kiimassa olevia lehmiä. Tämän vuoksi sukusiitoksen vaaraa ei ole, vaikka samojen aitojen sisällä on kumpaakin sukupuolta.

Isäntä kertoo, että laumassa vallitsee tiukka hierarkia, joka jopa periytyy sukupolvelta toiselle.

Vaikka biisoneja kasvatetaan aitauksessa ja ruokitaan pyöröpaaleilla kuin mitä tahansa lihakarjaa, niillä on aito villieläimen sielu, eivätkä ne koskaan kesyynny kunnolla.

Se näkyy esimerkiksi poikimisten yhteydessä. Biisoniemo ei synnytysapua kaipaa. Tai vaikka kaipaisikin, se ei sitä huoli eikä sitä kannata yrittää antaa, Lampola kertoo. Siksi osa vasikoista kuolee joka vuosi, kuten luonnossakin kävisi.

Biisonisonni voi painaa jopa tuhat kiloa, mutta on hieman kömpelöstä ulkonäöstään huolimatta nopea juoksija. Biisonin vauhti voi lyhyillä matkoilla olla jopa 64 kilometriä tunnissa.

”Lisäksi biisoni voi hypätä vaikka parimetrisen aidan yli, jos tahtoo”, isäntä sanoo. Hän ei epäile nopeuden paikkansa pitävyyttä, sillä ehti kerran väistää ärtynyttä biisonia vain hädin tuskin, vaikka pakoreitti oli valmiiksi katsottuna ja lähellä.

Tupalan biisonien reviiri alkaa nyt olla vakiintunut nykyiselle 14 hehtaarin laitumelle, mutta ennen asettumista aitoja korjattiin useaan otteeseen.

”Monta kymmentä metriä oli yhtenä isäinpäivänä kumossa. Sinä päivänä ei paljon muuta tehty kuin aitaa.”

Biisonien alkukantaisuus näkyy myös siinä, ettei niitä voi ajaa. Paimenkoirista tämä porukka ei piittaa, mutta ei sen kummemmin traktoristakaan, jos sille päälle sattuu.

Houkuttelu toimii paremmin, ruuan perässä lauma palaa yleensä melko helposti tutulle reviirille aitojen sisäpuolelle.

Biisoni eroaa perinteisistä kotieläimistä myös EU:n suhteen. Niille ei nimittäin makseta kotieläintukia.

Siinä on varmasti syy siihen, miksi kasvatus ei ole Suomessa yleistynyt, Mika Lampola toteaa.

Kotieläintilan statuksen eläimet silti tilalle tuovat, mikä oli Lampoille tärkeää lypsykarjasta luopumisen jälkeen seitsemisen vuotta sitten. Lehmien lähdettyä laitumille jäi kolme hevosta, joiden lisäksi tilalle haluttiin muitakin heinänsyöjiä.

”Ylämaannautoja tuntui olevan niin paljon, että halusimme jotain muuta.”

Sopivasti sattui, että parinkymmenen eläimen lauma amerikanbiisoneja oli juuri tuolloin myynnissä.

Lampola myöntää, että alkukantaisen karjan käyttäytymiseen tutustuminen vei pari vuotta. Sittemmin työ on sujunut melko jouhevasti.

Työläimpiä päiviä ovat ne, joina rauhallista laumaelämää arvostavien eläinten karvaisiin korviin täytyy iskeä EU-merkit tai niitä joutuu muuten käsittelemään. Siihen käytetään Amerikasta tilattua biisoneille tarkoitettua käsittelylaitetta, mutta haastetta riittää silti.

Tosin iso osa kasvatustyön viehätystä onkin juuri siihen liittyvä pieni jännitys.

”Tässä on haastetta. Koskaan ei tiedä mitä käsittelyssä tapahtuu”, isäntä virnistää.

Se pieni jännitys, yhdessä peltojen kunnossa pysymisen kanssa, on yksi painavimmista syistä siihen, että Tupalassa kasvatetaan biisoneja. Leipää ne eivät ainakaan toistaiseksi ole viisihenkisen perheen pöytään tuoneet. Lampola käy tilan ulkopuolella töissä.

”Lihalle pitäisi löytää markkinoita. Olisi hyvä, jos ihmiset tottuisivat vaikka tilaamaan kokonaisen tai puolikkaan ruhon kimpassa.”

Lampola arvelee, että terveellinen ja vähärasvainen liha on yhä kuluttajille liian vierasta, eikä sitä siksi uskalleta ostaa isoja määriä.

Biisonit asuvat taivasalla ympäri vuoden, ja niiden hoitaminen onnistuu pääosan vuodesta melko vaivatta päivätyön ohessa. Kuusi pyöröpaalia heinää kolmen päivän välein riittää pitämään Tupalan lauman ruuassa.

Vettäkään biisonijoukolle ei tarvitse huolehtia, sillä ne juovat laitumen läpi virtaavasta pienestä joesta.

Isäntä muistelee hieman huvittuneena, kuinka hän ensimmäisinä talvina sahasi joen jäähän moottorisahalla päivittäin eläimille juoma-aukon.

Hän ihmetteli kuitenkin, miksei avannolla tuntunut juuri olevan käyttöä.

Kerran hän sitten näki johtajasonnin vilkaisevan sahauspuuhiaan, tallustavan joenrantaa jonkin matkaa ja nuuskivan ilmaa. Sitten se pysähtyi joenmutkaan ja tömäytti etujaloillaan jäätä pari kertaa. Jää murtui ja sonni hörppäsi vettä virrasta.

Sen jälkeen isäntä ei ole moottorisahaa laitumelle kanniskellut.

Avannon kanssa saman kohtalon koki myös katos, jonka Lampola rakensi eläimille tuulensuojaksi.

”Käyttämättä se jäi, vaikka oli olkiakin pohjalla. Nämä tuntuvat nauttivan ääriolosuhteista. Kylmällä tuulella ja tuiskulla ne hakeutuvat avoimeen paikkaan ja hellepäivänä kovimpaan paahteeseen.”

Amerikassa biisonia kutsutaan usein buffaloksi, joka suomentuu puhveliksi.

Eläimet ovat varsin terveitä ja pitkäikäisiä. Ne voivat elää 40-vuotiaaksi ja tehdä jälkeläisen vuosittain jopa 25 vuoden ajan.

Myös tie ruokapöytään on pitkä. Tupalassa biisonit teurastetaan yleensä vasta neljän–viiden vuoden iässä. Myös vuoden tai pari nuorempia voidaan teurastaa, jos lihalle riittää kysyntää.

Biisonit kasvatetaan vain heinällä, jotta liha maistuu siltä, miltä sen luonnollisesti kuuluukin.

”Koostumus on lähellä hirveä, mutta riistan maku puuttuu. Lisäksi liha on mureaa ja kypsyy nopeasti”, Lampola kuvailee.

Koska biisoni on villi, sen päiviä ei päätetä teurastamolla, vaan oman tutun laitumen laidalla.

Metsästystä harrastava isäntä ampuu eläimen itse, laskee veret ja suolistaa. Vasta sitten ruho viedään teurastamolle, missä se leikataan ja pakataan.

Ja pian Tupalan tuvan uunissa muhii taas maukas biisonipata.