Tuottavuusloikka ei toteudu vain työaikaa pidentämällä

Hallitus on asettanut tavoitteekseen niin sanotun tuottavuusloikan tekemisen.

Tilastot osoittavat, että Suomi on menettänyt kilpailukykyään niin Ruotsiin, Saksaan kuin koko euroalueeseen nähden, kun kilpailukykyä arvioidaan työn yksikkökustannusten kehittymisellä.

Yksikkötyökustannukset lasketaan jakamalla palkansaajakorvaukset (palkat, sosiaaliturvamaksut) palkansaajaa kohden työntekijäkohtaisella tuottavuudella. Kun palkansaajakorvaukset kasvavat nopeammin kuin tuottavuus, yksikkötyökustannukset nousevat.

Eurostatin seurannan mukaan Suomessa yksikkötyökustannukset nousivat verrokkimaita korkeammalle jo vuonna 2008, ja vuonna 2009 ero Saksaan verrattuna oli jo lähes 12 prosenttia.

Vuonna 2013 yksikkökustannukset Suomessa olivat reilut yhdeksän prosenttia korkeammat kuin Ruotsissa. Euroalueeseen verrattuna ero on samaa luokkaa.

Tätä taustaa vasten hallituksen tavoite on oikea ja tarpeellinen. Tuottavuusloikka ei kuitenkaan toteudu pelkällä työajan mekaanisella pidentämisellä.

Julkisessa keskustelussa tuottavuudesta näyttävät puurot ja vellit menevän helposti sekaisin. Tuottavuuden kaava ei ole leimatut työtunnit jaettuna palkansaajakorvauksilla vaan myytävien tuotteiden tai palveluiden aikaansaatu määrä jaettuna palkansaajakorvauksilla. Ero näiden kahden kaavan välillä on aivan olennainen.

Se, paljonko määrätyssä ajassa saadaan tuotteita, palveluita tai suoritteita valmistetuksi riippuu luonnollisesti käytetystä (määrätystä) ajasta, mutta myös niistä prosesseista, joilla suoritteita valmistetaan. Jos prosesseja ei ole arvioitu saati optimoitu, syntyy hukkaa.

Jos kone on huonossa kunnossa ja huoltoa vailla, vauhti ei juuri lisäänny kaasua painamalla ja kierroksia nostamalla; voi käydä jopa niin, että koko kone hajoaa kun sen toimintaa ohjaavat epäkelvot algoritmit. Sama lainalaisuus pätee myös mihinkä tahansa tuotantoprosessiin.

Tuottavuus ei merkittävästi kasva sillä, että tehdään entistä enemmän ja pidemmän aikaa ”väärin”.

Suomen bruttokansantuote ei synny mistään yhdestä ”koneesta”, vaan paikallisia eroja tuottavuudessa on paljon niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla: jossain tuottavuus on hiottu huippuunsa, jossain tuottavuutta ei ole edes mietitty.

Näin ollen, millään kollektiivisella mahtikäskyllä tuottavuutta ei saada kasvuun. Tästä hyvänä esimerkkinä on kaikkia mahdollisia yrityksiä ja yhteisöjä koskeva työajan pidennys. Paperilla se saattaa näyttää hyvältä, jossain tapauksissa se voi toimia, mutta kaikkiaan se ei ole oikea tie tuottavuuden kasvattamiseen.

Jos minkä tahansa yrityksen tai yhteisön tuottavuutta halutaan kasvattaa, ylimmän johdon ja keskijohdon vastuu on keskeinen. On uskallettava kyseenalaistaa ja ravistella vanhoja toimintatapoja.

Kyseenalaistaminen, ja sitä kautta parempien toimintatapojen löytäminen edellyttää johdolta rohkeutta, asioihin perehtymistä ja kykyä myydä muutokset organisaatioiden sisällä.

Osattomaksi vastuusta eivät jää työntekijätkään, vaan jokaisella pitäisi olla velvollisuus pyrkiä myötävaikuttamaan välttämättömiin muutoksiin omalta osaltaan. Joskus se ei vaadi muuta kuin passiivisesta vastarinnasta luopumista ja avarakatseisuutta. Aidossa tuottavuuden kasvattamisessa kyse ei ole kenenkään ”selkänahasta ottamisesta” vaan fiksuista toimintatavoista.

Loppujen lopuksi kyse on siitä, että yksilö – oli kyse sitten ylimmästä johtajasta tai suorittavan tason duunarista – ottaa vastuun omasta tekemisestään. Tätä vastuuta ei voi käskyttää ”päälle” Eteläranta 10:stä, eikä sitä vastaan ole syytä taistella Hakaniemestä. Siitä ei myöskään päätetä Smolnassa.

Tekemisen meininki – ja parempi tuottavuus – syntyy vain paikallisesti, yhteistyössä.