Ylimmät ystävät

Pauli Mäenpää (vasemmalta), Matti Aarikka, Heimo Säteri, Heikki Isotalo, Kari Katila ja Tapani Taipale (edessä) muodostavat kaveriporukan, joka kokoontuu kolme kertaa vuodessa. 

Kuntoutus oli viimeinen mahdollisuus herätä siihen, että on tehtävä muutakin kuin työtä, tuumii Heimo Säteri (vasemmalla). Pauli Mäenpää (keskellä) ja Kari Katila ovat samaa mieltä. 

Mitä tulee, kun lähetetään kolme satakuntalaista maitotilallista, yksi sikayrittäjä ja kaksi broilerintuottajaa viikon ajaksi kuntoilemaan ja pohtimaan hyvinvointia Karkun kuntoutuskeskukseen?

Jos oikein hyvin käy, hitsautuu tiivis kaveriporukka, joka saunoo, kokoontuu ja lomailee yhdessä kolme kertaa vuodessa – vielä 20 vuoden kuluttuakin.

Näin hauskasti on käynyt nyt jo eläköityneelle miesporukalle, joka valittiin 1990-luvun lopulla maatalousyrittäjien Aslak-kuntoutukseen. Kuntoutuksen suurin hyöty ei ollutkaan fyysisen jaksamisen kehittäminen, vaan elämänmittainen ystävyys.

”Hurtti huumori on tämän porukan suola”, kertoo Kari Katila, broileritilansa jatkajan hoiviin luovuttanut isäntä Euran Paneliasta.

”Talo on mennyt, mutta työt on jääneet”, veistelee sastamalalainen Tapani Taipale.

Miesten tavatessa syksyllä 1997 kunkin elämäntilanne oli tyystin erilainen kuin nyt. Tilan töitä painettiin täyttä höyryä, neli–viisikymppisillä oli elämän ruuhkavuodet meneillään. Ryhmän nuorimmalla, sastamalalaisella Pauli Mäenpäällä oli pieni lapsi.

”Matti täytti silloin 50 vuotta ja ajattelin, että kuinka helkatin vanhaan porukkaan olenkaan tullut”, Mäenpää viittaa nakkilalaiseen Matti Aarikkaan.

Nyt muutama vuosi sinne tai tänne ei kovin paljolta tunnu.

”Silloin kun olimme Karkussa, mietimme, että joskus 70-vuotiaana sitä vain istuu kiikkutuolissa ja keinuttelee. Mutta eihän se niin mene”, Katila tuumii.

Kaikki ovat vähintään melko hyvässä kunnossa ja vakioreissut Lappiin Leville ja Ikaalisiin taittuvat omilla autoilla.

Tosin porukka on myös ehtinyt harventua. Kolme alkuperäisistä kuntoutujista on kuollut, ja ihan kaikki kuntoutusryhmäläiset eivät lähteneet omaehtoisiin kokoontumisiin mukaan.

Sen sijaan ryhmään on saatu yksi täydennysmies, koska miehet päättivät etsiä jonkun keittiövastaavan hoitamaan Lapin muonitusta. Lisäksi jokasyksyisissä Ikaalisten kylpylän tapaamisissa heitä on piipahtanut tapaamassa Karkun reissun aikainen fysioterapeutti Merja Koivuniemi.

Vaikka hauskanpito on miesten reissuissa pääasia, he myöntävät, että ryhmä on ollut heille elämän tyrskyissä vertaistukena.

Viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana melkein jokaisella on ollut joku leikkaus tai muu terveysvaiva, joihin kavereilta on saatu vinkkejä.

On jääty leskiksi ja monenlaista on tapahtunut, välillä on menty ylä- ja toisinaan alamäkeen. Kuten elämässä on tapana.

”On hirveän tärkeää, että lähtee johonkin eikä jää neljän seinän sisälle. Kaveriporukoita pitää olla, muuten ei jaksa”, Katila miettii.

Mäenpää erosi vuonna 1998. Hän hoiti navettaa ja pientä lasta. Navettaan oli lähdettävä joka aamu kello 3.15, että ehtii hoitaa aamun työt ennen kuin lapsi herää. Siinä arjessa kavereiden tapaaminen oli tärkeä juttu.

”Laskin aamuja siihen, että mennään Leville.”

Yhtä lailla kaverit olivat huolissaan siitä, millä lailla mies jaksaa.

Lapin keväthangilla porukan tavoitteena on joka vuosi ollut etsiä Paulille emäntää, mutta vielä ei ole tärpännyt. Ehkäpä tänä keväänä lykästää. Nyt miehellä olisi aikaa heilastella, kun lehmät lähtivät vuosi sitten joulukuussa.

Tämän ryhmän löytää maaliskuun rykimäviikolla Levin hiihtoladulta, tansseista tai keilaamasta. Miehet vakuuttavat saaneensa Aslak-kuntoutuksessa ainakin jonkinlaisen herätyksen kuntoiluun.

”Kuntoutus oli virstanpylväs. Se oli viimeinen mahdollisuus herätä siihen, että on tehtävä muutakin kuin työtä”, säkyläläinen Heimo Säteri pohtii.

”Se antoi virikkeitä ja olemme niitä hyödyntäneet.”

Euran Kiukaisissa asuva Heikki Isotalo kertoo käyneensä vesijumpassa Aslak-kurssista lähtien.

Säteri on innostunut hiihdosta.

”Sitä ennen urheilu oli hyvin vähäistä. Levillä hiihdetään vähintään sata kilometriä”

Juttuja, niitä näillä miehillä riittää, oltiinpa Ikaalisissa, saunaillassa kesämökin terassilla tai hiihtoladulla.

”Yhteen aikaan laitettiin hallitus ja järjestöpomot uusiksi. Politiikkaan ei muuten kauheasti oteta kantaa, kun ollaan kaikki samaa mieltä”, Mäenpää nauraa.

”Riitaa ei saada aikaan millään.”

Maatalous on tietysti vakiopuheenaiheita, kun viljelijäporukassa ollaan. Kannattavuusvertailuja on tehty ja varsinkin broilerimiehille kuittailtu menestyksestä.

Toki puheenaiheet soljuvat välillä vakavammillekin poluille. Ihmetellään ilmastomuutosta. Mihin Lounais-Suomen talvet ovat kadonneet?

”Asun Säkylässä harjun kupeessa. Jos lumi tulee, ladulle on mentävä heti, viikkoa ei passaa odottaa”, Säteri sanoo.

Myös nuorten viljelijöiden jaksaminen mietityttää konkareita. Aarikka on pannut merkille, että isoja navetoita rakentavat kertovat tykkäävänsä touhuta lehmien kanssa.

”Pelkään, että mahtaako ne olla niin sitkeitä sissejä kuin me ollaan oltu”, Mäenpää aprikoi.

Taipale pohtii, osaavatko nuoret olla kyllin varovaisia esimerkiksi velanoton suhteen.

”Jos terveydessä tulee ongelmia, siinä on tilanne tosi nopeasti päällä.”

Ja entä jos tulee avioero? Siinäkin on tiukka paikka.

Vaan tilallisten murheet ovat näille miehille taaksejäänyttä elämää. Sen sijaan tällä porukalla voidaan keppostella vaikkapa halpuuttajan maineeseen joutuneen S-kaupan kortilla.

Joukossa on vannoutunut osuuskauppamies, ja eräällä Lapin reissulla esiin kaivettiin tarkoitukseen varattu, vanhentunut S-kortti. Se leikattiin näytösluontoisesti kahtia, ja siitäkös riemu syntyi – kunnes selvisi, ettei kyseessä ollut käypä kortti.