Ympäristöministeriön virkamiehet jälkijunassa

Kun luki tässä lehdessä (MT 26.5.) olleen ympäristöministeriön virkamiesten kirjoituksen, on ihan pakko kommentoida asiaa maanviljelijän näkökulmasta.

Virkamiehet ovat liikkeellä varsin kyseenalaisin argumentein. He syyttävät kylmän viileästi maataloutta ammoniakkipäästöistä. Teollisuudessa ja liikenteessä on sen sijaan rajoitettu päästöjä jo neljäkymmentä vuotta.

Alustavasti virkamiesten mielestä näyttää siltä, että ammoniakkipäästöt tulevat 90-prosenttisesti maataloudesta, eikä niiden vähentämiseksi olla tehty mitään 1990-luvun jälkeen. Melkoinen väite, joka ei pidä paikkaansa. Tästä voidaan todeta, ettei ympäristöministeriössä asiat ole enää hallinnassa.

Ensinnäkin väite, että päästöt ovat 1990-luvun tasolla ei pidä paikkaansa. Kun Suomi liittyi 1995 EU:hun, suurin osa viljelijöistä sitoutui ympäristötukeen. Lannoitusta on radikaalisti vähennetty, jopa liikaakin, hyvästä sadosta tinkien.

Lannan käsittelyä on tehostettu useilla eri tavoilla. Esimerkiksi pohjavesialueella ei lantaa levitetä syksyllä lainkaan.

Muutoinkin lanta suurelta osin levitetään keväällä, parhaan hyödyn saamiseksi. Lannoitteiden kallistumisen myötä viljelijät ovat olleet pakotettuja hyödyntämään kotieläintaloudesta tulevan lannan mahdollisimman hyvin.

Toiseksi, arviointimenetelmät ovat kehittyneet, mutta Suomessa on tehty hyvin vähän ammoniakkipäästömittauksia ja Suomen päästöjä arvioidaan ulkomaisin tutkimustuloksin. Nämä argumentit osoittavat, että ympäristöministeriössä ei olla tehtävien tasolla.

Kolmanneksi, en ole nähnyt virallisia tutkimustuloksia, että korkeamman tuotostason eläinten sonta olisi jotenkin väkevämpää. Se on ainakin varmaa että, eläinten lukumäärä on vähentynyt radikaalisti 1990-luvulta, joten turha väittää, että sonnan väkevöityminen muka kasvattaisi päästöjä.

Neljänneksi he toistavat sen että, Suomen ammoniakkipäästöt eivät ole vähentyneet vuodesta 1990. Tässä kohtaa ei voi kuin ihmetellä tätä tietämättömyyttä. Valtaosa viljelijöistä sitoutui 1995 ympäristötukeen.

Ihan tämän saman Suomen ympäristöministeriön virkamiehet ovat suunnitelleet kaikki toimenpiteet, mitkä ovat olleet ehtoina ympäristötuen saamiseksi. Nämä virkamiehet siis kyseenalaistavat täysin oman ministeriönsä tekemät ohjeet 1995 vuodesta saakka.

Hirmuista, sanoisi Paasikivi. En ryhdy tässä luettelemaan kaikkia ympäristötuen toimenpiteitä, koska palstatila loppuisi.

Tehokkaimmiksi toimenpiteiksi he mainitsevat virtsa- ja lietesäiliöiden kattamisen, lietelannan sijoituslevityksen ja kuivalannan multaamisen neljän tunnin sisällä.

Kysyä sopii, ovatko arvon virkamiehet käyneet koskaan lietesäiliön reunalla? Kun säiliötä ei ole sekoitettu, pintaan nousee kiinteästä aineesta kerros, joka ei sentään ihan miestä kanna, mutta estää tehokkaasti haihtumisen. Lietesäiliön vierellä ei tuolloin haise juuri ollenkaan.

Myönnän maalaisuuteni, joten en tiedä onko olemassa myös hajutonta ammoniakkia, mutta mikäli se aina haisee, niin päästöt sekoittamattomasta säiliöstä ovat verrattain pienet.

Lietteen levitys multaamalla ja yleensä lannan kevätlevitys ovat olleet lisätoimenpiteenä jo iät ja ajat. Ja kuten jo edellä mainitsin, jo taloudellisista syistä näin on menetelty jo pitkän aikaa.

Loppupuolella virkamiehet toteavat, että ajantasaista tietoa lannankäsittelymenetelmistä on ollut huonosti saatavilla. Kun luki kirjoituksen, syntyykin vaikutelma, että näinkin tärkeää asiaa hoidetaan mututuntumalla.

Ja se mututuntuma näyttää olevan, että maataloushan se on syyllinen kaikkeen.

On todettava, että tämä on jälleen mallisuoritus siitä kotikutoisesta byrokratiasta, mikä Suomessa nykyisin vallitsee. Kun komissiosta vähänkin ehdotellaan jotakin, niin totta kai, kotimaiset virkamiehet– joita muuten riittää – tarmokkaasti hyökkäävät asian kimppuun.

Valitettavasti syyllinen nykyään on poikkeuksetta maatalous. Ja me maanviljelijät sentään vain yritämme tuottaa ruokaa muille kansalaisille.