Eurooppa on vahvasti matkalla kohti yhteistä liittovaltiota

Euron käyttöönoton jälkeen 1999 kymmenessä vuodessa useimpien euroon sitoutuneiden jäsenmaiden velkakierre kiihtyi. Samaan aikaan työvoimakustannukset lähtivät laukkaan. Kreikassa ja Irlannissa työn yksikkökustannukset nousivat 40 prosenttia, Espanjassa ja Italiassa 30 prosenttia, Ranskassa, Belgiassa ja Portugalissa 20 prosenttia.

2014 alkuun kyseisten maiden velkasuhde bruttokansantuotteeseen oli ylittänyt 90 prosenttia. Yhteisön määräämä 60 prosentin velkakatto oli jäänyt paragrafiksi. Samaan aikaan talouskasvu jähmettyi paikalleen, ja työttömyys lähti nousuun.

Eurooppa oli vakavasti sairas. Ensimmäinen potilas kituu nyt henkitoreissaan, eikä kukaan tunnu tietävän, pitäisikö sitä saattohoitaa vai antaa viimeinen voitelu.

Sen sijaan, että Euroopan unioni olisi jättänyt Kreikan ongelman IMF:n hoidettavaksi, pelko koko korttitalon hajoamisesta pakotti sen kaikkivoipaan lääkärin rooliin. Tällä toimenpiteellä vahvistettiin samalla polkua kohti yhteistä liittovaltiota, joka vähitellen johtaa tiukempaan fiskaaliseen ja verotukselliseen yhdenmukaisuuteen kaikissa jäsenmaissa.

Vähitellen kansallisesta budjetoinnista siirrytään asteittain yhteisbudjettiin, joka mahdollistaa myös rahoituspohjan laajentamisen esimerkiksi akuutteihin tarpeisiin, kuten maahanmuuton järjestelmälliseen hoitoon. Siinä vaiheessa kaikki jäsenmaat kuuluvat Natoon, jonka kautta puolustusmenot hoidetaan keskitetysti.

Ilman tätä kehitystä Kreikan kaltaista vierihoitoa joudutaan jatkamaan yhä uudestaan vaikeuksiin joutuvien jäsenmaiden osalta. Se taas merkitsee jatkuvaa sirkusta kansallisissa hallituksissa ja parlamenteissa.

Ennen sitä on kuitenkin päätettävä, mitä tehdään rahaliiton ulkopuolella oleville jäsenmaille, kuten Ruotsille ja Englannille. Nykyisen kaltainen kastijärjestelmä ei voi jatkua.

Jähmeät kansalliset työmarkkinat rajoittavat työvoiman liikkuvuutta ja jähmettävät rakenneuudistukset. Sillä ja erilaisilla kansallisilla veroasteilla on haittavaikuksensa myös yritysten toiminnalle.

Sisämarkkinoiden avoimemmalla kilpailulla parannettaisiin Euroopan kilpailukykyä, joka osalla teollisuuden aloja on luovutettu kilpailijoille. Onkin ironista, että EU:n ponnistelut ja rahat käytetään akuuttien sosiaali- ja eläkemenojen rahoittamiseen esimerkiksi Kreikassa, kun niiden kohteena pitäisi olla kasvua ja työllisyyttä luovat investoinnit.

Sateentekijän roolin on nyt ottanut Ranskan presidentti Hollande, jonka mielestä eu­ro­klubin tulisi luoda ikioma hallitus, parlamentti ja budjetti eli valtio valtiossa. Taitureita nuo ranskalaiset! Heille ei näytä riittävän, että EU:n parlamentilla on jo nyt Brysselin lisäksi sivukonttori Strasbourgissa Ranskassa. Mihinköhän uuden pikkuparlamentin keskuspaikka tulisikaan – Pariisiin?

EU:n touhu alkaa muistuttaa sekatavarakauppaa tai kirpputoria. Mitähän ulkoministerimme Soini tuumaa moisesta menosta?

Paavo Kajander

Pori