ILO PINTAAN VAIK SYVÄN MÄRKÄNIS
70 vuotta sitten 11-vuotias Anja Talo joutui jättämään kotinsa Karjalassa ja lähtemään äitinsä sekä kahdeksan sisaruksensa kanssa evakkoon. Talvisota oli syttynyt.
Sodan lapsi
Ei varaa valittaa
TEKSTI: Hannele Niemi KUVAT: Jaana Kankaanpää
Syksyllä 1939 alkoi Karjalaan, myös Koivistolle Koivusaaren Patalan kylään tulla sotilaita. Anja Talo-Lehto, 81, muistaa näiden surkutelleen karjalaisten kohtaloa. ”Lupasivat kirjoittaa koteihinsa Hämeeseen, että meidät otettaisiin hyvin vastaan.”
Lähtö tuli äkkiä. Äiti kasasi nahkaiseen käsilaukkuun kauppansa rahat. Painavia metallikolikoita kertyi aika kasa. Äiti iloitsikin: ”Koskaan en ole ollut näin rikas!”
Joulukuun ensimmäisenä piti olla valmiina satamassa, mistä jatkettiin monipolvista matkaa erilaisin kulkuneuvoin. Isä, Aleks Talo jäi sotapoliisiksi Karjalaan. Helmi-äiti päätyi yhdeksän lapsensa kanssa Längelmäen Uuhiniemelle.
Isäntäväki otti osaa
”Ongelma oli, että meitä oli niin paljon. Yleensä niin sävyisä äitini riemastui, kun hänelle evakossa ehdotettiin perheen jakamista.”
Talon lapset olivat syntyneet vuosina 1923–39 välillä. Anja oli neljänneksi vanhin. ”Yhdeksänkuinen Antti konttasi torakoiden perässä isossa tuvassa, missä meitä oli 25 sulassa sovussa. Riitelyyn ei siirtolaisilla ollut varaa.”
Anjalla ei ole evakkoajalta huonoja muistoja, olihan ympärillä turvallinen kotipiiri ja seuraa omasta takaa. Sisarussarjan kolme tyttöä olivat syntyneet puolentoista vuoden välein.
Anjasta tuli luontevasti Antin lapsenlikka, joka väsäsi pikkuveljelle retuutettavaksi räsynuken, rakkaan tuton. ”Sota-aikana tehtiin paljon itse, oltiin yritteliäitä ja luottavaisia.”
Lapset ottivat muutenkin vastuuta toisistaan. Joulun 1939 alla Mattilan tuvassa Talon tytöt pähkäilivät, mistä joululahjat. ”Isä oli lähettänyt Koiviston kaupasta sinistä villalankaa ja siitä me – pantuamme pienet pojat nukkumaan – kudoimme slipovereja.”
Halla usein vieraanamme
Lasten kokemukset ovat erilaiset kuin aikuisten. Anja muistaa äitinsä itkeneen aina sodasta puhuttaessa. ”Vanhempia painoi vastuu, eikä vastaanotto Kanta-Suomessa ollut yksistään ystävällistä.”
Anja muistaa , että heitä karjalaisia pidettiin tuhlareina, kun ostivat kaupasta ruokaa. ”Meillähän ei ollut maalaistaloa. Äiti piti sekatavarakauppaa Patalassa, isä toimi puunostajana ja sahalla työnjohtajana. Jo Koivistolla perheemme muutti monasti.”
Pikkuilkeilyt unohtuivat, kun rauhanjulistuksessa Karjala todettiin luovutetuksi. ”Isäntäväki kutsui meidät kuuntelemaan radiota, otti osaa menetykseemme. Olihan heillekin kova juttu ottaa kotiinsa aivan vieraat ihmiset.”
Koivistolle ei koko perhe enää päässyt. Välirauhan aikana isä kävi toteamassa kotitalon vielä olevan pystyssä. Ei ollut enää 1993, kun Anja ensimmäisen ja ainoan kerran vieraili Karjalassa. ”Minua rasitti se sotku ja rappio. Hienoa seutuahan se on, hiekkasärkkineen ja merellisine ilmastoineen. Nyt siellä on se öljysatama.”
Luovuutta ja myönteisyyttä
Anja muistelee perheensä suhtautuneen Karjalan menetykseen varsin rauhallisesti. Olivathan he jo ehtineet pystyttää kodin niin moneen kolkkaan: Längelmäeltä keväällä 1940 muuttokomennon saatuaan Iittiin, sitten muiden koivistolaisten kanssa asutustilalle Pudasjärven Pärjänsuolle, lopulta isän työn perässä Virolahden Klamilaan.
”Klamilaan jäimme pidemmäksi aikaa, vaikka sieltäkin piti 1944 suurhyökkäyksen alla lähteä joksikin aikaa evakkoon. Silloin muutimme vapaaehtoisesti Sysmään.”
Anjan mieleen jäivät Pudasjärven suopellot, joilla halla vieraili usein. ”Perunatkin olivat peukalonpään kokoisia. Sieltä Iittiin lähtiessämme otimme säkkeihin imeltynyttä viljaa, josta talvella teimme mämmintapaista syötävää.”
Jälkikäteen Anja on ihmetellyt, kuinka niin suuri sakki saatiin niinkin sujuvasti siirtymään. Talvisodan aikaan lapsilla ei ollut edes talvivaatteita, mutta äiti kätevänä käsistään teki niitä ”siinä sivussa”.
Siinä sivussa oppi Anjakin käsityötaidot niin, että haaveili käsityönopettajan tai ompelijan ammatista. Vuonna 1943, vain 14-vuotiaana, hän lähti kotitalouskurssille Luvialle. ”Opin siellä kutomaan ja tein perheelle matot. Keritsin lampaat ja kehräsin villaa.”
Tuonnempana Anjasta tuli diakonissa. Eläkkeellä hän on ollut 20 vuotta. Kymmenisen vuotta sitten hän kohtasi valkealalaisen leskimiehen Pertti Lehdon ja meni seitsemänkymppisenä ensimmäistä kertaa naimisiin. Elo puolison synnyinsijoilla Kouvolassa sujuu leppoisasti.
Karjalaisuuttaan Anja on pohtinut paljon, kirjoittanut, riimitellyt runoja ja maalannut sitä. ”Karjalaan en varsinaisesti kaihoile, kun jo pienenä läksin pois. Toista lienee niillä, jotka viettivät siellä nuoruutensa, rakastuivat, perustivat perheen, kiintyivät niihin kontuihin.”
Anjalle karjalaisuus on monipuolista luovuutta ja myönteisyyttä. ”Itse en ole pursuavan puhelias, ennemminkin vetäytyvä. Toki allekirjoitan sanonnan Ilo pintaan vaik syvän märkänis. Me karjalaisethan emme lannistu!”
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
