Suorakylvö ei riitä kurssin muuttamiseen

Hanna Mattila kirjoittaa (MT 4.1.), että ilmastosopimus ei unohtanut maaperän merkitystä, koska Ranska oli lanseerannut neljän promillen aloitteen. Tämä on ilahduttava tieto.

Toistaiseksi se on vain Ranskan – ei IPCC:n - hurskas toive ilman konkretiaa, mutta hyvä niinkin. Omassa kirjoituksessani (MT 28.12.) osoitan myös tien tavoitteeseen pääsyyn.

Humuksen hävikin kova vauhti näkyy jo maallikonkin silmään pelloilla makaavana vetenä. Ilmiö alkoi vasta 1980-luvun alkupuolella. Silloin vesi makasi vain päisteissä, jossa pellon tiivistyminen on voimakkainta. Nyt sadevesi saattaa jäädä pellon pintaan pitkäksi aikaa varsin laajoilla aloilla.

Vanhaemäntä Kirsi Anttila (MT 4.1.) syyttää minua yksisilmäisyydestä, vaikka perustan näkemykseni tutkittuun tietoon. Väkilannoitteiden helppoliukoinen typpi ja fosfori katkaisevat kasvien yhteyden maaperän mykoritsasieniin, jolloin ravinteiden saanti sienten avulla loppuu. Näin sadot ovat täysin riippuvaisia väkilannoitteista.

Lisäksi torjunta-aineet ja rikkaruohomyrkyt häiritsevät ja tuhoavat maaperän mikrobitoimintaa. Se kaikki on alkusysäyksenä pellon mururakenteen rapautumiselle, jota edistävät tehokkaasti maata tiivistävät raskaat koneet ja yksipuoliset viljelykierrot, jotka vaativat lisää torjunta-aineita.

Näin tuhoisa noidankehä pääsee vauhtiin.

Noidankehään tuo varmasti helpotusta Anttilan mainitsema suorakylvömenetelmä. Mutta se ei valitettavasti riitä kääntämään suuntaa.

Suomen maataloudesta ulos myytävät tuotteet (maito, liha, vilja jne.) sisältävät vain noin 30 prosenttia peltoihin annettavista ravinteista, sillä reilu 80 prosenttia kasvintuotannosta menee eläinten rehuksi. Valtaosa ravinteista kulkeutuu ympäristön kuormaksi.

Tuoreen metatutkimuksen mukaan väkilannoitetypen muuttuminen maaperässä ilokaasuksi kasvaa eksponentiaalisesti, kun lannoitemäärä kasvaa. Ilokaasu on 200 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi.

Tuhon kierre on katkaistavissa vain monipuolisilla viljelykierroilla, joihin sisältyy syväjuurisia palkokasveja, kuten Anttilakin toteaa.

Tavallinen viljelijä vain on puun ja kuoren välissä: kemikalisoitumista pitäisi vähentää ja konekantaa keventää, mutta kaikkialla maatalouspolitiikka pakottaa viljelijöitä väärään suuntaan vaatimalla yhä suurempaa tilakokoa ja siten raskaampia koneita.

Alhaiset tuottajahinnat vaikeuttavat parempiin viljelymenetelmiin siirtymistä. Paras ja koeteltu keino on luomuviljelyyn siirtyminen.