VINHAA VAUHTIA

Piukkaa potkua

TEKSTI: Antti Savolainen

KUVAT: Timo Marttila

”Se on vähän kuin polkupyörällä ajo. Kun oikean tekniikan kerran oppii, niin aina osaa.”

Keuruulaiselta järvenselältä lähestyy hurjaa vauhtia potkukelkkailija. Kuka kumma noin lujaa pääsee potkimalla...

Lähempänä selviää, että vauhtia ei lyki mikä tahansa sunnuntaipotkuttelija. Lajin hallitseva maailmanennätysmieshän sieltä tulla tuivertaa terävin potkuin. Jussi Lahtinen repäisi viime vuoden maailmanmestaruuskisoissa 200 metriä aikaan 22,4 sekuntia.

Eikä menopelikään ole aivan tavallinen mummomalli. Runko on pelkistetty äärimmilleen.

”En ole koskaan kokeillut, mutta tavallisella potkukelkalla 30 sekunnin rajan rikkominen 200 metrillä olisi jo todella kova saavutus”, Lahtinen arvioi.

Potkukelkkailussa kilpaillaan yleensä 200 ja 2 000 metrin matkoilla sekä maratonilla, joka on nimensä mukaisesti 42,195 kilometriä. Lähtö tapahtuu seisovilta jaloilta.

Kaksisataa metriä huitaistaan suoralla kuuden–kahdeksan kilpailijan lähtöinä. Finaaliin selviäjät ratkotaan alku- ja välierien kautta. Kahta tonnia kierretään 500 metrin radalla useamman kilpailijan yhteislähtönä. Sääntöjen mukaan jää tulee käsitellä mahdollisimman liukkaaksi.

”Kaksisataa metriä on herkkä matka. Siinä ei kannata vaihtaa jalkaa, vaan potkia samalla jalalla koko matka. Vaihtoon hukkuu aina yksi–kaksi potkua. Alussa ei saa sääntöjen mukaan juosta vauhtia, mutta eipä juoksemisesta olisikaan hyötyä”, Lahtinen kertoo.

Perinteisellä varovaisen laahaavalla potkutyylillä ei kilpailuissa pärjää.

Lahtisen mukaan oikeaoppinen potku lähtee jäykällä, aavistuksen koukistetulla jalalla suoraan alaspäin. Ja lujaa. Ylävartalon täytyy pysyä tiukkana pakettina, ettei tasapaino kärsi ja sitä myötä suoritus häiriinny.

”Se on vähän kuin polkupyörällä ajo. Kun oikean tekniikan kerran oppii, niin aina osaa. Kun kelkkailee paljon, niin huomaa heti, jos oma tekniikka ei ole aivan kunnossa.”

Pohjakunnon metsäkoneenkuljettaja Lahtinen luo hiihtämällä ja kesällä potkimalla kickbikella. Suksilla mies on erikoistunut pitkän matkan kilpailuihin, kuten Finlandia-hiihtoon. Kilpailukauden lähestyessä voimaa ja terävyyttä haetaan punttitreenillä.

Kelkka on luonnollisesti lajin tärkein väline. Putkirunkoinen kilpakelkka painaa varusteista riippuen viitisen kiloa. Onpa MM-kisoissa nähty hiilikuiturunkoinen prototyyppikin. Jalakset muistuttavat enemmän puukon kuin luistimen terää.

”Jalaksia kiillotellaan ahkerasti varsinkin, jos on härmäinen kitukeli. Jokainen kilpailija kehittelee omia pikku jippojaan. Itse kiillotan jalakset laitteella, jolla teollisuuskäytössä viimeistellään metallilevyn reunoja. Pitää kuitenkin etsiä jokin vielä parempi tapa.”

Kelkan lisäksi tarvitaan urheilupuku, kypärä, hanskat ja etenkin kunnon piikkarit.

”Suunnistuspiikkarit sopivat parhaiten. Minulla on niissä pohjassa 16 millin piikit.”

Lajista kiinnostuneita ME-mies ohjaa seurojen pariin. Niiltä löytyy välineitä, joilla pääsee kokeilemaan omia jääkiitäjän lahjojaan. Alkuun toki pääse tavallisella kelkalla, ulkoilupuvulla ja kengillä, joissa on liukuesteet.

”Ja kisoissa ainakin pääsee kokeilemaan. Ei muuta kuin nykäisemään hihasta.”

Jussi Lahtinen innostui potkukelkkailusta jo lapsuusmaisemissaan Multialla. MM-kisojen näyttämöllä kelkkailtiin myös haastesarjassa, johon alakouluikäinen Jussi-poika osallistui isänsä, setänsä ja serkkunsa kanssa samassa joukkueessa.

Välillä laji jäi moneksi vuodeksi, mutta viitisen vuotta sitten hän alkoi treenata tosissaan. Ohjelmaa on kiristetty vuosi vuodelta.

Vaikka potkukelkkailu on tuonut mainetta, menestystä ja jopa pari sponsoriakin, lajin perimmäinen hienous löytyy jostain muualta kuin kilpailemisesta.

”Semmoinen pitkä, parin tunnin lenkki kavereiden kanssa isoilla järvenselillä aurinkoisella säällä. Eväät mukana. Se on tämän lajin suola.”