Kannettu vesi ei pysy kaivossa

Katselin muutama viikko sitten Ylen TV2:lta ajankohtaisohjelmaa Hullu juttu.

Siinä kyseenalaistettiin mielestäni fiksulla tavalla länsimaista kehitysyhteistyötä Afrikan näkökulmasta.

Haastatellut ugandalaiset ovat selvästi sitä mieltä, että he haluaisivat kehittää kotimaataan ennemmin investointien kautta kuin kehitysohjelmin. Lisäksi heitä epäilyttää, mihin taskuihin kaikki kehitysapu virkamiesten ja poliittisen johdon käsistä päätyy.

Sama viesti on kuulunut kehitysjärjestöjen kautta jo jonkin aikaa: apua tulisi suunnata konkreettiseen työhön eli uusien yritysten ja työpaikkojen luomiseen.

Teollisuusmaissa ei osata suhtautua Afrikkaan potentiaalisena kauppakumppanina ja investointikohteena kuten ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston johtaja Matti Anttonen painotti haastattelussa (MT3.10.). Ei, vaikka likimain puolet maailman kymmenestä nopeimmin kehittyvästä taloudesta on Afrikan maita. Maanosan väestökin on yhteenlaskettuna yhtä suuri kuin Intian.

Afrikka nähdään kurjuuden ja köyhyyden tyyssijana, joka ei selviä ilman hyväntekeväisyyskeräyksiä ja lahjoituksia.

Toki muutostakin on näkyvissä. Suomalaisalkuisista suuryrityksistä ainakin UPM ja Metso ovat investoineet viime vuosina Afrikkaan. Molemmat painottavat toiminnassaan sitä, että yritykset toimivat pääsääntöisesti paikallisella työvoimalla sekä noudattavat sosiaalisesti ja ympäristön kannalta vastuullisia toimintatapoja.

Siten luodaan työtä, mikä taas nostaa maiden taloutta sekä ihmisten hyvinvointia pysyvämmin kuin parhaatkaan kehitysohjelmat.

Palataan vielä siihen perinteiseen kehitysapuun.

Länsimaat antavat noin sata miljardia dollaria (76 miljardia euroa) vuodessa kehitysapuna. Tässä luvussa ovat paitsi viralliset hallitusten kehitysvarat myös kansalaisjärjestöjen keräyksin kokoama rahoitus. Summa jakautuu luonnollisesti kaikkien maiden kesken, se ei suuntaudu yksin Afrikkaan.

Suomen valtion virallinen kehitysapu on tänä vuonna 879 miljoonaa. Jos päälle lasketaan myös hallinto sekä pakolaisohjelmat, mennään yli miljardin. Tämä on se kiistanalainen luku, joka on noin 0,5 maamme bruttokansantuotteesta. Suomi on kuitenkin sitoutunut 0,7 prosenttiin osana YK:n vuosituhannen köyhyysohjelmaa.

Oli prosentti mikä tahansa, ongelma on se, että avusta on syntynyt itseään ruokkiva automaatti. On päädytty oravanpyörään, niin kuin byrokratian kanssa tuppaa yleensä käymään.

Eikä köyhyys ole silti vähentynyt, etenkään Afrikasta. YK-ohjelman alkuperäinen tavoite, vuosi 2015, on ihan nurkan takana.

Apuriippuvuudesta on mutkikas päästä eroon. Toisaalta avunantamista ei ole edes perustelua purkaa kertaheitolla.

Kehittyvissä maissa niin maaseudulta kuin suurista slummeista puuttuu teitä, vesi- ja sähköjohtoja, tietoliikenneyhteyksiä, terveydenhoitoa ja kouluja sekä toisaalta liike-elämän ja ammatillista osaamista. Etenkin viime mainittujen synnyttämisessä länsimaiset ammattiyhdistykset, etujärjestöt ja muut kansalaisjärjestöt voivat tarjota tukeaan. Perinteisellä kehitysavulla on siis paikkansa, kunhan rahavirtojen kohdentumista kyetään avoimesti seuraamaan.

Muutos on silti välttämätön. Kannettu vesi ei pysy kaivossa, ei varsinkaan Afrikan kuivuudessa.

Suomi on ollut ensimmäisten länsimaiden rintamassa muokkaamassa kehitysapua uuteen kuosiin.

Uusi linja aloitettiin jo edellisen ulkomaankauppa- ja kehitysministerin Paavo Väyrysen (kesk.) kaudella. Se lähes teilattiin kotimaassa.

Super-Paavo, kuten nykyinen ulkomaankauppaministeri Alexander Stubb (kok.) häntä nimittää, taisi olla edellä aikaansa. Eikä Väyrysen suoraviivainen tyyli purrut kaikkiin kehitysjärjestöihin.

Vastikään päivitettyä kakkosohjelmaa kutsutaan kauppaa tukevaksi kehityspolitiikaksi: kehitysyhteistyötä ja ulkomaankauppaa pyritään nivomaan yhteen siellä, missä se on järkevää ja mahdollista.

Seuraajakaksikko Stubb ja kehitysministeri Heidi Hautala (vihr.) kykenevät toivottavasti aikaansaamaan muutoksen, koska he voivat puhutella niin elinkeinoelämää kuin kansalaisjärjestöjä kumpikin omalla tavallaan. Suunta on ainakin oikea.