Lukijalta: Metsä pitää antaa seuraavalle sukupolvelle ajoissa, jotta siihen ehtii syntyä suhde

Yli miljoona hehtaaria Suomen metsistä on kuolinpesien omistuksessa. Kuvituskuva. Kuva: Jyrki Luukkonen

Kuolinpesien omistuksessa on reilu miljoona hehtaaria metsää. Tietämättä vielä järjestystä sen tarkemmin, on hyvin mahdollista, että tulevaisuudessa – toivottavasti en kuitenkaan vielä pitkään aikaan – kuulun tähän joukkoon.

Edellisen kirjoittaminen tuntuu julkealta. Omien vanhempien kuolemaa ei tietenkään halua ajatella ja omaisuuden jakamiseen liittyviä kysymyksiä on vaikea ottaa itse puheeksi. Olen siis omaksunut monia muitakin suomalaisia vaivaavan vaikenemisen mallin. Asia hoidetaan sitten, kun sen aika koittaa.

Vaikenemisesta syntyy kuitenkin tarpeetonta harmia ja taloudellisia menetyksiä, jotka voivat heijastua pitkälle tulevaisuuteen.

Metsän omistaminen kuolinpesän osakkaana ei useimmissa tapauksissa ole paras ratkaisu, minkä vuoksi pesän purkamiseen tulisi ryhtyä viivyttelemättä. Oleellisempaa kuitenkin on, miten kuolinpesän osakkaaksi on päädytty ja onko taustalla tehty elinaikana järjestelyitä. Jos koko omaisuus, tässä tapauksessa maatila metsineen, siirtyy ilman minkäänlaista suunnittelua, saatan sisarineni kohdata vielä monta unetonta yötä.

Ellei perinnön jättäjillä ole riittävästi säästöjä, perintöverot maksetaan puunmyyntituloilla tai omaisuuden myynneillä. Kukkuuko käki jatkossa selällään, jos kiinteistöistä ei haluta luopua? Valtavan hakkuuaukon omistajaksi tuleminen 50 vuoden paremmalla puolella ei ole järkevää. Edessä on vain kuluja, eikä oman työn tulokset ehdi kunnolla konkretisoitua.

Kyse ei ole siitä, etteikö porkkanaa metsän sukupolvenvaihdosten vauhdittamiseen olisi tarjolla. Lahjaluonteinen kauppa tai osittainen lahjoitus ja osittainen myynti ovat vain osa keinovalikoimaa. Todelliset esteet löytyvät tunnetasolta – perinnönjättäjän luopumisen vaikeudesta ja metsäsuhteen katkeamisesta.

Toivoisin kuitenkin, että luopuja pohtii asiaa itsensä sijaan hetken jatkajan näkökulmasta; miten hänen taivaltaan suvun metsien hoitajana voisi parhaiten auttaa ja varmistaa, että myös jälkipolvet ehtisivät rakentaa oman metsäsuhteensa.

Voisiko luopumista helpottaa ajatus siitä, että ajoissa toteutettu sukupolvenvaihdos mahdollistaa perinnönjättäjälle itselleen uuden sukupolven metsänhoidon seuraamisen ja tukemisen? Uskon, että moni jatkaja olisi kiitollinen saadessaan sekä metsän että edellisen sukupolven tuen uudessa roolissaan.

Metsä on enemmän kuin taloudellinen resurssi – se on osa suomalaista identiteettiä ja perintöä. Siksi sen tulevaisuus ansaitsee tulla suunnitelluksi, ei vain jätetyksi sattuman ja ajan armoille.

Marika Makkonen

metsätalousliiketoiminnan johtava asiantuntija

Lähi-Tapiola