Yliö: Palkokasvien viljely nousuun viljelyvarmuutta ja riskienhallintaa parantamalla

Härkäpavun kylvöä. Kuvituskuva. Kuva: Taina Renkola

Suomen maataloudessa käytetyistä typpilannoitteista yli 60 prosenttia on mineraalilannoitteita. Ruoantuotantomme on siten hyvin riippuvainen fossiilienergialla tuotetuista typpilannoitteista ja altis niiden saatavuuden ja hintojen vaihtelulle. Riippuvuutta ulkomaisista ja fossiilisista tuotantopanoksista voitaisiin vähentää hyödyntämällä palkokasvien, kuten herneen, härkäpavun ja apiloiden, kykyä sitoa typpeä biologisesti ilmakehästä.

Palkokasvien viljelyn ja käytön lisääminen myös monipuolistaa kotimaisia kasviproteiinin lähteitä, vähentää ympäristöpäästöjä ja lisää luonnon monimuotoisuutta.

Optimaalisissa olosuhteissa palkokasvien typensidontapotentiaali on merkittävä. Esimerkiksi härkäpapu voi sitoa siemensatoon typpeä yli 200 kiloa hehtaarilla ja jättää sadonkorjuun jälkeen peltoon typpeä 40–50 kiloa hehtaarille viljelykierron seuraavan kasvin hyödyksi.

Viljelijät suhtautuvat myönteisesti palkokasvien viljelyyn, mutta siihen liittyvät riskit estävät viljelyn lisääntymistä. Riskejä jakamalla ja vähentämällä palkokasvien tuotanto voidaan saada nousuun.

Lisäystä tarvitaan sekä palkokasvien viljelyaloissa että hehtaarisadoissa.

Pitkähkön kasvuajan vuoksi palkoviljojen viljely on mahdollista vain eteläisessä Suomessa, kun taas nurmipalkokasveja voidaan viljellä myös pohjoisempana.

Viljelyalan huomattava kasvattaminen I–III vyöhykkeellä on mahdollista, jos muiden viljalajien viljelyä korvataan palkoviljoilla. Se mahdollistaisi palkoviljojen viljelyalan nostamisen vuosittain yli 150 tuhanteen hehtaariin viljelykiertovaatimusten puitteissa ilman nurmialan vähentämistä. Tämä vastaisi noin seitsemää prosenttia Suomen viljelyalasta.

Palkokasvien viljelyn haasteena ovat suuret satovaihtelut. Viljelyvarmuutta voidaan parantaa kasvinjalostuksella ja viljelyosaamista kehittämällä.

Kasvinjalostuksessa keskiössä ovat lajikkeiden kuivuuden, kasvitautien kestävyyden, haitta-aineettomuuden sekä talvenkestävyyden edistäminen.

Viljelymenetelmiä tulee kehittää viljelykiertojen, lannoituksen, kasvinsuojelun ja sekaviljelyn suhteen. Kuivina kesinä kastelusta voitaisiin saada apua etenkin härkäpavun viljelyyn. Maan rakenteen ja vesitalouden parantaminen lisää myös palkokasvien menestymistä.

Palkokasvien viljelyn edellytyksenä on taloudellinen kannattavuus. Koska yksittäinen viljelijä ei voi vaikuttaa tuotantopanosten tai tuotteiden hintaan, hän kantaa satoriskin lisäksi myös markkinariskin.

Kannattavuuden parantamiseen tulisi panostaa pitkäjännitteisellä viljelyyn kannustavalla politiikalla ja kehittämällä uusia työkaluja lisääntyvien sää- ja markkinariskien hallintaan ja arvonlisän reilumpaan jakamiseen. Esimerkiksi kokonaan uudentyyppisille sääilmiövakuutuksille voisi olla tarvetta ja kysyntää tulevaisuudessa.

Viljelijäkyselyiden mukaan neuvontaa ja koulutusta olisi lisättävä erityisesti palkokasvien viljelytekniikan, sadon jatkojalostuksen sekä markkina- ja taloustaitojen osalta.

Viljelyalojen lisääminen parantaisi täydennysvalkuaisen omavaraisuutta. Sika- ja siipikarjatuotannossa haitta-aineettomat lajikkeet ja kehittyvät prosessointimenetelmät mahdollistavat soijan korvaamisen jopa kokonaan, jos rehustusta täydennetään aminohapoilla tai muilla kotimaisilla valkuaisjakeilla.

Soijatonta ruokintamallia toteutetaan jo monilla sikatiloilla, ja siipikarjatuotannossa siihen ollaan matkalla.

Lypsylehmien ruokinnassa ei käytetä soijaa, mutta tuontirapsia voidaan korvata palkoviljoilla. Joissakin tutkimuksissa teollisesti prosessoitu härkäpapu on yltänyt jopa rypsin veroiseksi. Väkilannoitteilla tuotettuja nurmirehuja voidaan korvata nurmipalkokasveilla ilman tuotoksen heikkenemistä.

Elinkaarianalyysin mukaan nurmirehun korvaaminen puoliksi apilarehulla lypsylehmien ruokinnassa pienensi maidon hiilijalanjälkeä ja vesistöjen rehevöitymispotentiaalia.

Kotimaisten palkoviljojen kysyntä lisääntyy siirryttäessä kasvipainotteisempaan ruokavalioon.

On kuitenkin tärkeää huomata, että Suomen viljelyolosuhteissa sadon laatu ja määrä vaihtelevat suuresti vuosittain. Sen vuoksi palkoviljojen ruoka- ja rehukäyttö tukevat toisiaan. Ruoaksi soveltumaton sato ja elintarvikekäytön sivuvirrat voidaan parhaiten hyödyntää kotieläinten ruokinnassa.

Lisääntyvä ruokakäyttö vaatii vahvaa panostusta toimivan palkokasviketjun luomiseen ja elintarvikkeiden tuotekehitykseen. Palkokasvien viljelyn lisääminen ja hyödyntäminen ruokajärjestelmässä parantaa ratkaisevasti kotimaista ruokaturvaa ja ruoantuotannon huoltovarmuutta.

Aila Vanhatalo

Marjukka Lamminen

Fred Stoddard

Asko Simojoki

Leg 4 Life – Palkokasveilla kohti kestävää ruokajärjestelmää ja terveyttä -hankkeen tutkijoita