Hojo hojo

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Suomen satavuotisjuhlien valmistelu on synnyttänyt hauskoja hankkeita. Yksi niistä on YLE:n ohjelmasarja 101 kirjaa, jossa esitellään kirja jokaiselta Suomen itsenäisyyden ajan vuodelta.

Itse kävin puhumassa Heikki Turusen ja Seppo Puttosen kanssa Simpauttajasta. Vuonna 1973 julkaistu romaani oli pohjoiskarjalaisen toimittajapojan esikoisteos, joka on nimetty paitsi ilmestymisvuotensa, myös koko 1900-luvun parhaaksi suomalaiseksi esikoisromaaniksi.

Totta kai olin lukenut kirjan heti sen ilmestyttyä ja palannut siihen myös matkan varrella, mutta tajusin vasta tällä lukukerralla, miten upeasta ja monikerroksisesta teoksesta on kyse. Kokemusta vahvisti varmaankin myös neljässä vuosikymmenessä karttunut elämänkokemus ja tietysti kaikki se, mitä suomalaisella maaseudulla on tapahtunut 1960- ja 1970-luvun maaltapaon jälkeen.

Vaikka Heikin oma kotikylä, Lieksan Vuonislahti, oli vaurasta asemanseutua, paikallislehden ja maakuntalehden toimittajana hän oli kiertänyt myös niitä korpikyliä, jotka alkoivat ensimmäisinä tyhjentyä. Omaltakin kotitilalta sisarukset olivat lähteneet maailmalle.

Simpauttajan ensimmäinen väkevä kohtaus, jossa sodan fyysisesti ja henkisesti rampauttama isä ajaa raivoissaan poikansa pois pellolta kesken paskanlevityksen, toistaa Heikin mukaan miltei sanasta sanaan vastaavan kohtauksen hänen oman isänsä ja isoveljensä välillä.

Simpauttaja ei kuitenkaan ole vain pelkkä maaltapaon kuvaus. Kylätutkimushan tuotti vastaavia raportteja, jotka sitten käynnistivät muutamaa vuotta myöhemmin kylätoiminnan Kylä elää -projekteineen ja sukupolvenvaihdoskampanjoineen.

Emännättömyyden ongelmia ratkottiin paitsi tämän Maaseudun Tulevaisuuden kirjeenvaihtopalstan myös IEVA-tietokoneohjelman avulla.

Simpauttajassa naisenkaipuuta kuvataan sekä haaveiden että tirkistelyn kautta. Kaikkein murheellisin on tietysti puisia naisiaan veistävän Ryynäsen Oton kohtalo, kun hänen väitetään käyneen naapurin emännän kimppuun.

Vaikka Simpauttajassa ovat edustettuina myös kaikki maaseudun tuon ajan naiset monien synnytysten uuvuttamista asutustilojen emännistä kaupunkiin haikaileviin nuoriin tyttöihin, romaanin naiset nähdään ja kuvataan myyttisinä hahmoina: yksi on neitsyt, toinen syntinen nainen, kolmas itkusilmäinen Lemminkäisen äiti.

Heikki kertoi haastattelussa lukeneensa paljon klassista kirjallisuutta. Kun kiljuporukka sytyttää vahingossa autiotalon, mieleen tulee väkisinkin Seitsemän veljestä jouluyönä.

Kiinnostava oli myös Heikin tulkinta esikoiskirjansa ainutlaatuisuudesta: siihen hän oli voinut ammentaa mielensä aarrekammiosta mielin määrin siihenastisen elämänsä kokemuksia, oman murteensa puheenparsia, omia tunteitaan ja unikuviaan.

”Kirjailijan mieli ei ole ehtymätön varasto”, hän sanoi hiukan haikeana Eeva Joenpeltoa siteeraten.

”Jokainen kirja joudutaan kirjoittamaan aina vain niukemmista aineksista.”

Syksy on kirjojen aikaa. Lukekaa ihmeessä Simpauttaja uudelleen tai ensi kerran. Nauttikaa sen murteesta ja huumorista, myyteistä ja ajankuvasta, joka elää vain muistoissamme.