Kylä kuohumaan!

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Ympäri Etelä-Pohjanmaata tehdään tilusjärjestelyitä. Asiahan tarkoittaa sitä, että maanmittauslaitoksen miehet ehdottelevat kylällä vielä jatkaville viljelijöille peltolohkojen suurentamista, jotta viljely olisi nykykoneistolla mielekästä ja kannattavampaa ja siksi, että maanmittarit säilyttäisivät työpaikkansa.

Hyvä idea; kaikki hyötyy ja valtio maksaa!

Ensimmäisen uusjakokokouksen jälkeen koko kylä on sitä mieltä, että nyt pannaan pellot jakoon ja suuremmat lohkot joka jannulle. Kokouksessa kuulosti sille, ettei mikään maksa mitään ja kaikki saa!

Ensimmäinen lohkojakoehdotus saapuu. Mitä? Pitäisikö minun luopua juuri kunnostamastani rapamaasta ja vaihtaa se vuosikausia kesannolla olleeseen avo-ojitettuun kivikkoon?

Ei perkele! Nyt soitan maanmittarille. Maanmittari väittää, että paperi on vain alustava ehdotus – menen teroittamaan lapionterää lähitaistelua varten.

Kylä kuohuu, sillä asia, joka kuulosti järkevältä, kuulostaakin käytännössä mahdottomalta. Jokaisen maamiehen tunteet nousevat pintaan ja vanhat rajaojat, pusikot ja kolmiopellot arvoon arvaamattomaan.

Muistelen, kuinka paapanpaappa aikoinaan kaivoi lapiolla satametrisen laskuojan. Tämäkö aikaa sitten tukkeutunut rikkaruohopesä menisi nyt naapurin Kaarlolle, ei ikinä!

Vanhat ladot, jotka juuri ja juuri pysyvät pystyssä, ja jotka piti jo kymmenen vuotta sitten hajottaa polttopuuksi: ne ovat nyt todella arvokasta peltokulttuurimaisemaa. Ladot, joissa on jonkinmoinen peltikatto, muuttuvat isäntien silmissä konehalleiksi.

Jokaisesta kylästä löytyy ainakin yksi, jolle ei käy mikään. Jo toisessa kokouksessa mies julistaa vastustavansa kaikkea ja valittavansa kaikesta aina korkeinta valitusastetta myöden.

Myös perikunnat heräävät. Jo vuosia jämähtäneenä olleeseen tilanteeseen pitäisi nyt tehdä jokin selvitys. Perintönä olevia jako-osia on Petterillä, Liisalla, Lassella, Eevalla, Justuksella ja vielä vanhalla Justiinallakin.

Eripuraisen perikunnan on pakko kokoontua ja viettää epämiellyttävä iltapäivä toistensa seurassa. Petteri, Liisa eikä Lasse tiedä edes missä maat sijaitsevat, mutta päättelevät papereista, ettei tämä kannata. Peltoja ei myöskään myydä, vaikka valtio ostaisi ne käypään hintaan verohelpotuksien kera.

Paappa sanoi aina: ”Ei peltoa myyrä, sitä ostetaan!”

Kolmannessa kokouksessa astuu esiin kylän epäilijä, se joka luulee, että häntä petetään aina ja joka paikassa. Hänelle yritetään järjestää parhaat olosuhteet, mutta silti hänestä tuntuu, että jotakin vilunkia tässä on. Viisasta tietenkin epäillä, koska se toinen isäntä, jolle käy aina kaikki, löytää itsensä avo-ojitettujen kivikasojen keskeltä ja on katkera kyläläisille lopun ikäänsä.

Kymmenien tapaamisten, uskottujen miesten kommenttien ja pakkolunastusten jälkeen päästään vihdoin tositoimiin. Helpointa olisi antaa ammattilaisen jakaa pellot ja tehdä salaojitukset ja uudet rajaojat, jos niitä tarvitaan. Maksaa pois laskunsa, joita valtio ainakin jollakin tavalla tukee.

Taas astuu esiin kylän todellinen vänkyrä. Hän, joka on vastustanut koko hanketta, vaikka sai loppujen lopuksi suurimmat maapalat, parhailta paikoilta. ”Jos nuon paljon maksaa salaojitus, minä hommaan konehet itte, meirän pellolle ei tartte tulla rahastamaan!”

Vuosien kuluttua kyläläiset ajelevat liian isoilla traktoreillaan hymyssä suin kymmenhehtaarisia salaojitettuja peltojaan. Vain vanhan vänkyrän pellot ovat avo-ojissa, sisuunnuksissa ostettu salaojakone ruostuu pihan perillä. Kylän parhaat pellot ovat ruomenessa. Mutta miehestä tykätään!

”Son niin ittepäinen!”

Simo Eemil Ralli

Kirjoittaja on teuvalainen maanviljelijä ja Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi.