Luontoretkellä kuuluisi nauttia ja rentoutua – moni kuitenkin kulkee luonnossa somen orjana
Kuuntele kolumni Simo Rallin kertomana.
Riittääkö luonto vai viekö some huomiomme myös silloin, kun haemme elämäyksiä luonnon keskeltä? Kuva: Saara Olkkonen12.10.202223:00
Rukiit meni nurin jo heinäkuussa, kauran taittoi elokuun ukkosmyrskyt. Lakoviljan lapset eivät nälkää näe. Tämä sanonta piti paikkansa.
Sen verran työläs ja vaativa oli liimalakoviljan puintihässäkkä, että päätin: Kun tästä selviän, lähden yksikseni muutamaksi päiväksi samoamaan teille tietymättömille.
”Kuusamo, nyt kutsui mua Kuusamo, metsän näen jämäkän ja vaaran sinertävän.”
Syyskuun lopulla oli ruska komeimmillaan. Kaurat laarissa kevättä odottamassa ja nokka kohti Koillismaata. Lähdin siis tunturiin rauhoittumaan, näkemään ja kuulemaan vaaramaiseman kutsun. Niinhän sitä luulisi.
Havahduin rämpiessäni pitkospuita pikkuisella Karhunkierroksella siihen, että olin koko patikoinnin ajan miettinyt, pitäisikö jo ottaa valokuvaa, pitäisikö laittaa kavereille whatsappia?
Puhelin oli piipannut monen monta kertaa ja se poltteli ikävästi taskussa. Mitähän siellä viestitellään?
Ja taas piippasi – ei kai jollakin ole hätä? Samalla kuin katsoin viestit, tuli vaistomaisesti katsottua uutiset, olisiko Putin jo hengiltä?
Vaikka mielestäni olen todella vähän tekemisissä sosiaalisen median kanssa, silti keskellä kauneimman erämaan kuuntelen piippauksia, plärään kännykkää ja tuumiskelen: Nyt on niin komiaa, että on synti jos en jaa tätä kavereille.
Kännykkä oli kourassa tuon tuosta. Ja jos ei kourassa niin mielessä.
Saavuin laavulle. Siellä kuukkelit söivät retkeilijöiden kädestä leipää. Lumoavan tunturijärven vieressä nuotio ritisi lämpöään, mikä mahtava retkievästen ja huilaamisen paikka.
Mitä tein ja mitä muut ympärillä tekivät? Stressi ja kiire leijui ilmassa. Oli kauhea hässäkkä puhelimien kanssa, jotta saadaan varmasti videota kädestä syövästä kesystä linnusta. Linnut olivat lihavia ja laiskoja, some syöttää pullakuukkelit ylipainoisiksi.
Matkaa jatkaessani törmäsin poronvasaan polulla. Olisin voinut olla rauhassa hiljaa ja katsoa pienen elikon nysväämistä jäkälän kanssa ja nauttia, mutta ei, kauhea kiire saada kuva.
Hoppu ja kiire aivan turhaan. Simo rauhoitu, tuntui poron poika sanovan.
Lainaan Pauli Komsia, joka kirjoittaa uudessa kirjassaan, että some on kuin home. Se aiheuttaa ongelmia, pääsärkyä ja silmien punotusta. Itiöt seuraavat sinua kaikkialle. Somen tuoksu leijailee kauas ja huomaat kuinka salakavalasti sen haju on tarttunut vaatteisiin.
Et pääse siitä eroon edes keskellä kairaa, tunturipuroa. Älypuhelin on elin, joka on kasvanut kiinni meidän kaikkien kouraan. Se ei irtoa kädestä vaikka ravistaisit.
Se pinisee, piippaa, surisee ja värisee. Olet elimesi vallassa vuorokauden ympäri, päivät pääksytysten. Ruskaretkestä tuli tuskahetki.
Jätin seuraavana päivänä puhelimen kämpille. Sain kulkea vapaana ja huolta vailla. Kuulin luonnon äänet ja naureskelin valokuvia näppäileville ja reippaasti pyllisteleville vaivaiskoivun kuvaajille.
Suljin silmäni somekuukkeleilta ja söin rieskani omassa rauhassa laiturilla veden pinnan väreilyä ihaillen. Unohdin ajan ja paikan.
Kämpille päästyäni oli mukava tekemisen väsy. Avasin ulko-oven, otin kengät pois ja ennen kuin takki oli naulassa oli puhe-elin jo kourassa.
Olen näköjään täydellisesti altistunut ja mikään siedätyshoito ei enää auta. Olen puhelimen orja ja se on järkyttävää!
Kirjoittaja on teuvalainen maanviljelijä ja
Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
