Peruskoulumme paras vain pääkaupunkiseudulla

Suomalainen peruskoulu ei enää kukoista kuten ennen. Oppimistulokset ovat laskeneet jo kymmenisen vuotta ja koulutuksen tasa-arvo on heikentymässä, vaikka perusopetusta on yritetty kehittää jatkuvasti.

Opetusministeri on asettanut työryhmiä tekemään perus­koulu-uudistusta. Monissa kouluissa jatkuva uudistaminen on osa päivittäistä toimintaa jopa niin, että innokkaimmatkin uupuvat.

Opettajien suunnalta kumpuaakin aika ajoin huokaus: antakaa meidän välillä vain opettaa ja keskittyä antamaan aikaa oppilaille. Kunta­päättäjät ovat sen sijaan pelottavan hiljaa.

Huoleni nousee siitä, etteivät valtio ja eduskunta pidä huolta perustehtävästään: niiden pitäisi tarjota vakaa perusta, rahoitus, lainsäädäntö ja sitä kautta yhdenvertaiset toimintaedellytykset kaikille opetuksen toteuttajille eli kunnille. Loppu hoituu kyllä käytännön työssä, koska opettajille on selkeät kelpoisuusvaatimukset ja siten osaaminen tulee turvattua joka puolella maata.

Perusopetusta säätelevät Suomessa perusopetuslaki, valtioneuvoston päättämät tavoitteet ja tuntijako sekä juuri uudistunut opetussuunnitelma.

Perusopetuslaki on luonteeltaan puitelainsäädäntöä, mikä antaa kunnille lähes rajattoman vapauden luovuudelle, mutta sitä ei useinkaan käytetä oppimisen hyväksi. Ennemmin keksitään keinoja, miten perusopetusta voitaisiin tuottaa aina vaan halvemmalla. Ohjaus- ja rahoitusjärjestelmä on todettu vaikeaselkoiseksi ja epä­johdonmukaiseksi.

Peruspalvelujen valtion­osuusjärjestelmä ei aseta minkään­laisia vaatimuksia, kuinka paljon rahaa perus­opetukseen kunnan tulisi laittaa. Opetussuunnitelma on toki normi, mutta sen toteutumista ei valvo kukaan.

Opetuksen laadun valvonta ja arviointi jäävät kunnan vastuulle.

Käytännöt ovat kirjavia ja vähintäänkin puutteellisia. Suosituksena annettuja perusopetuksen laatukriteerejä ei kunnissa noudateta tai edes tunneta.

Mikään nykyisessä rahoitus- ja ohjausjärjestelmässä ei oikeasti kannusta kuntia toimimaan perusopetuksen jatkuvaksi kehittämiseksi.

Onneksi näihin kymmeniin uinuviin kuntiin ollaan Opetus­hallituksessa tarttumassa. Kunnat, jotka eivät koskaan ole mukana missään kehittämisverkostoissa tai hae kehittämisavustuksia, on jo kartoitettu ja toimia tullaan suuntaan niihin.

Jos peruskoulua mitataan Pisa-tulosten valossa, olemme edelleen maailman parhaimmistoa.

Heikosti pärjäävien oppilaiden määrä kuitenkin kasvaa ja erinomaisesti menestyvien osuus putosi viimeisissä joulu­kuun 2016 Pisa-tuloksissa kolmanneksella. Samaa viestiä kertovat myös kansalliset arviointim­me.

Viime vuoden Pisa-­tuloksista nostan vielä kaksi ilmiötä, joiden luulisi huolettavan suomalaisia.

Kotitaustan yhteys oppimis­tuloksiin on vahvistunut. Hyvätuloisten ja korkeasti koulutettujen perheiden lapset pärjäävät paremmin. Samoin kuilu pääkaupunkiseudun ja muun Suomen välillä kasvaa. Kaupunkikouluissa saadaan paremmat eväät jatko-­opinnoille kuin maalla.

Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta vain suuret ja vahvat kunnat panostavat laadukkaaseen perusopetukseen ja kehittämiseen. Suomi jakautuu tässäkin mielessä kahtia. Peruskoulumme on maailman paras, mutta vain pääkaupunkiseudulla.

Samaan aikaan kun pääkaupunkiseudun tulokset ovat Pisasassa parantuneet, muualla Suomessa ne ovat laskeneet. Esimerkiksi luonnontieteissä maan muilla alueilla tapahtui edellisestä Pisasta liki noin puolen kouluvuoden tason lasku, kun taas pk-seutu paransi neljänneskouluvuoden.

Ero siis kasvoi luonnon­tieteissä liki kouluvuoden! Lukutaidossa ja matematiikassa ero kasvoi noin puoli kouluvuotta.

Suomesta löytyy siis edelleen osaaminen maailman parhaaseen peruskouluun, mutta harteita sen toteuttamiseen näyttäisi löytyvän enää suurimmista kunnista. Koulutuksen tasa-arvo onkin jatkuvasti heikentynyt.

Erot suurenevat paitsi oppimistuloksissa, myös tuen määrässä, kieli­valikoimassa, opetusryhmien koossa ja oppilashuollossa. Oppilaiden saamassa opetuksen määrässä ero voi olla jopa lukukauden mittainen peruskoulun aikana. Tätä emme saa hyväksyä.

Perusopetuksen rahoituksen kuntoon saattaminen on nyt tehtävä pian. Valtionosuusprosentin romahtaminen 57 prosentista reiluun 20:een on tapahtunut ilman arvo­keskustelua.

Suomen panostukset perus­opetukseen ovat pudonneet vaatimattomiksi ja pohjois­maisittain pienimmiksi.

Jos haluamme nousta edes pohjoismaiselle keskitasolle, se merkitsisi jopa miljardin euron lisäystä pitkällä aikavälillä. Tästä tulisi tehdä parlamentaarinen päätös, johon kaikki puolueet sitoutuvat yli vaalikausien.

Heitän haasteen uusille kunta­päättäjille. Jokaisen kunnan strategiaan kirjataan tavoite maailman parhaasta perus­koulusta. Se ei voi olla vain pääkaupunkiseudun kun­tien prioriteetti.

Jokaisessa kunnassa on identifioitava omat vahvuudet ja myönnettävä rehellisesti puutteet ja kehittämiskohteet. Sen jälkeen tehdään valtuustokauden mittainen koulutuksen kehittämissuunnitelma, johon koko valtuusto sitoutuu.

Perusopetus tarvitsee talkoisiin ihan jokaisen kansan­edustajan, kuntapäättäjän ja kaikki suomalaiset.