Hyvien ihmisten laji
15.3.201715:00
Näin Lahden MM-hiihtokisojen myötä minäkin olen miettinyt suomalaisten rakasta urheilulajia.
Meidän peruskouluissamme on kaksi asiaa, jotka ovat pakko nyt ja pakko hyvin suurella todennäköisyydellä myös kymmenenkin vuoden kuluttua: ruotsin kielen opiskelu ja liikuntatunnilla hiihtäminen.
Näin aikuisiällä on kiva osata edes auttavasti ruotsin kieltä, eli on pakkoruotsista jotain hyötyä.
On myös kiva lähteä kerran viidessä vuodessa eväät repussa hiihtämään keväthangille ja pysyä suksien päällä pystyssä. Eli periaatteessa hyötyä siitäkin.
Mutta silti: oletteko huomanneet, että hiihtämisestä ei ole kenelläkään pahaa sanottavaa? Ei, vaikka kilpalajina siinä on Suomen mittakaavassa paljon kielteistäkin kaikua.
Kyllä sen niin on, että se kaveri, joka tekee kylän peltoaukealle ladut, on yleisesti tunnustettu sankari.
Hiihto itsessään on hyvien ihmisten laji. Tervehenkistä reippautta, tasapainoa, yleiskuntoa ja voimankäyttöä samassa paketissa. Talvisodassakin taitoa tarvittiin ja pitkälti sen ansiosta selvittiin.
Näillä perusteilla me kaikki olemme hiihtäneet peruskoulun pakkohiihtomme enemmän tai vähemmän mukisematta.
Kaksi isosiskoani olivat saaneet päähänsä pärjätä kyläkoulumme hiihtokisoissa sen verran hyvin, että tie vei isolle kirkolle koulujen välisiin kilpailuihin.
Minä, ekaluokkalainen en saanut valita, menemmekö kouluun taksilla pikitietä pitkin vai metsän poikki hiihtämällä. Siis hiihtämällä mentiin, ja pakkasraja oli -20 astetta, mitä me turhista pakkasista välittäisimme.
Hiihdin kaksi ensimmäistä koululaistalveani kouluun pari kilometriä suuntaansa isosiskojen perässä, itku kurkussa, kosteat villakintaat jäätyneenä koppuraksi.
Totta kai traumatisoiduin tästä suuresti ja puhunkin tästä hiihtotraumastani edelleen jatkuvasti sankaritarina-tyyppisellä otteella. (Tähänkin pääsin tästä kirjoittamaan!)
Mutta kyllä sitä karaistui siinä määrin, että sen jälkeen koulun liikuntatuntien hiihto kävi leikistä, ja päinvastoin kun monella ystävälläni: siitä minulla on pelkästään hyviä muistoja.
Emme me hiihdosta varmaan koskaan pääse, niin syvällä siihen liittyvä viha-rakkaussuhde meissä suomalaisissa siihen lajiin on, minullakin.
Antti Tuisku teki siitä traumasta osuvan biisinkin, ilmankos on niin suosittu. Se kappale on itsessään kuin hiihtäminen. Ärsyttää, mutta jotain hyvää ja koukuttavaa siinä on.
Esikoistyttärelläni Helgalla oli koulussa hiihtoa ja opettaja oli esittänyt toiveen, että olisi hyvä, jos oppilaat hiihtäisivät joskus myös kotona. Tunnollinen Helga kulki perässäni ja odotti että minä lähtisin hänen kanssaan hiihtämään.
Ai miksi minä? Arvatkaa oliko hän kuullut tarinaa siitä kuinka hänen äitinsä lapsena hiihti itkien pakkasessa kouluun? Pakkohan se oli siis suostua.
Ennakkoluulottomasti yli viiden vuoden hiihtotauon jälkeen vetäisin anopilta lainaamani monot jalkaan. Hiihdimme kolme kilometriä ja olipas hauskaa! Tervehenkistä reippautta, tasapainoa, yleiskuntoa ja voimankäyttöä samassa paketissa.
Joku lähes alkukantainen kipinä sisälläni syttyi ja seuraavalla viikolla ostin kirpputorilta oman suksisetin. Nyt kaverit traumoja kohti, eväät reppuun ja hangille!
Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
