Tuuri reissaa tarinoiden lähteille

Antti Tuuri viihtyy näissä merenkurkun maisemissa. Kirjailijalla on useita veneitä, mutta vastatervatussa soutuveneessä on sitä jotain. 

Kirjailijan kesä on kulunut pitkälti työn merkeissä. Ikimuistoisia hetkiä ovat olleet lasten ja lapsenlapsen vierailut Moikipäässä. 

Moikipään kalastajakylässä aurinko porottaa ja mereltä käy navakka tuuli.

Näissä merimaisemissa Antti Tuuri ja hänen vaimonsa Merja Hietaharju-Tuuri ovat viettäneet jo kymmenkunta kesää. Tänä vuonna periodista tulee tavallista pidempi.

”Olemme kahden putkiremontin evakossa, joten asumme täällä marraskuuhun saakka. Kävi nimittäin niin, että Helsingin asunnossamme ja työhuoneellani on samanaikaisesti putkiremontti”, Antti Tuuri kertoo.

Kirjailijalla ja hänen vaimolla on talo ruotsinkielisessä Molpen, suomeksi Moikipään kylässä Korsnäsissä Pohjanmaalla. He päätyivät kesäasukkaiksi etsiessään kakkosasuntoa.

”Emme tunteneet paikkaa aiemmin. Olimme päättäneet ostaa Pohjanmaalta talon, mutta sopivia ei ollut myynnissä tai ne olivat liian huonokuntoisia. Etelä-Pohjanmaalla tuntuu olevan tapana, että vanhan talon annetaan ennemmin romahtaa kuin se myydään ulkopuoliselle.”

”Vaimon vaasalainen tuttu näki sattumalta talosta lehti-ilmoituksen. Hän soitti meille ja sanoi, että teidän talosta on ilmoitus lehdessä.”

Helsingin humuun verrattuna Moikipäässä on kiireetöntä ja kaikki tuntevat toisensa.

”Täällä ei puhuta työttömyydestä, vaan tarvittaessa jokainen työllistää itsensä. Olen kuullut, että kylällä toimii 90 yritystä. Jos täällä soittaa putkimiehelle, hän kysyy voiko tulla heti.”

Tuurin kesä on kulunut kirjoittaessa kirjaa ja puuhastelua on riittänyt myös talon pienellä kasvimaalla.

”Maan muokkaaminen on työlästä, joten ostin mönkijän ja härkäauran. Niillä laitoimme poikani kanssa perunamaan kuntoon.”

Tuuri tunnetaan parhaiten Pohjamaa-sarjan romaaneista: Lakeuden kutsu, Talvisota ja Pohjanmaa. Hänen teoksiaan on julkaistu useilla eri kielillä ja niistä on tehty menestyneitä filmatisointeja.

Hän saa edelleen palautetta vanhoista kirjoista. Terävä ja humoristinen tyyli ei ole aina nostattanut ylistyslauluja.

Monet Pohjanmaa-teosten pohjalaiskuvaukset ja -hahmot herättivät värikästä keskustelua etenkin kirjailijan synnyinmaisemissa.

Tuurille on jäänyt mieleen paikallisen radiokanavan tekemä katugallup, jossa eteläpohjalaisilta kysyttiin, että kokevatko he itsensä samanlaisiksi kuin Tuuri kirjoittaa Pohjanmaa-romaaneissa.

”Eräs nainen vastasi, että ei me, mutta naapurit on justihin tuollaasia”, kirjailija nauraa.

Tuuri kirjoitti Vimpelin yhteiskoulusta 1963. Helsinkiin hän muutti opiskeluaikoina ja jäi sille tielle.

Lapsuuden seudulla hän käy usein Vimpelin Vedon pesäpallo-otteluiden takia.

”Vedon peleissä on kiva käydä, kun parhaimmillaan 4 000 katsojaa huutaa katsomossa. Jos Vimpelin kentälle meinaa saada hyvän istumapaikan, sinne on mentävä tunteja aiemmin. Minulla on sopimus entisen Itä-Länsi-pelaajan Tuomo Vihriälän kanssa, että hän menee hyvissä ajoin ja varaa paikan.”

Maailmaa Tuuri on nähnyt paljon. Pohjois-Amerikka tuli tutuksi 80-luvulla hänen etsiessään esi-isiä ja tutkiessaan siirtolaisuutta.

Matkat ja niillä tavatut ihmiset innoittivat hänet kirjoittamaan neljä kirjaa siirtolaisuudesta. Alkuvuodesta ilmestynyt matkakirja Ameriikan raitilla kertoo siirtolaisromaanien synnystä.

Tuuri on tarkka, että kirjan yksityiskohdat ovat oikein. Hän pohjustaa teoksiaan huolellisesti tekemällä haastatteluja. Hän ei kirjoita poterostaan, vaan matkustaa tarinoiden lähteelle tapaamaan ihmisiä.

”Kirjoittamistyylini tekniikka on, että yksityiskohdat puhuvat vahvasti puolestaan. Se antaa vankan rungon kertomukselle, mutta sen ulkopuolelle voi lisätä omia käsityksiään. Kertomuksen yksityiskohtien on oltava sellaisia, että kaikki olisi voinut tapahtua oikeasti.”

Bredskärin saaren päässä avautuu avomeri. Tuolla jossain sinisen selän takana on Ruotsi, jonne kirjailija tapaa purjehtia kesäisin 10-metrisellä puisella purjeveneellään.

Tuurin syyskuussa ilmestyvä uutuusromaani Tangopojat kertoo ajasta, jolloin muutto tyhjensi Suomen maaseudun ja vei Ruotsiin satojatuhansia suomalaisia. Muuttoaalto oli niin voimakas, että Suomen väkiluku jopa laski.

Tuuri oli pitkään miettinyt kirjaa Ruotsin siirtolaisuudesta. Viimein Ruotsiin 60-luvulla muuttaneet suomalaiset ottivat yhteyttä ja ehdottivat siirtolaiskirjan tekoa.

Ruotsalaisten työvoimatarpeet olivat valtavat 1960–1970-lukujen taitteessa.

”Kun suomalaisia saapui Skövden asemalle, heitä ei viety kämpille vaan suoraan tehtaaseen. Työhönottopisteessä saattoi olla pöydällinen ruotsinkielisiä papereita, joita suomalaiset allekirjoittivat ilman kielitaitoa. Yksi kaveri kertoi, että hän ei tiennyt liittyneensä työntekijäyhdistykseen.”

Tangopojat -romaanissa ”finnjävelit” paiskivat Volvon tehtaalla pitkää päivää jugoslaavien kanssa. Päähenkilönä on tehtaalla työskentelevä siirtolaismies, joka perustaa tanssiorkesterin, jolle riittää vientiä suomalaisten asuttamilla paikkakunnilla.

”Suomalaistanssit olivat valtava identiteetin lähde. Göteborgin ja Tukholman suurille tanssipaikoille saattoi kokoontua tuhansia suomalaisia. Siellä sai olla hetken suomalainen, oma itsensä eikä tarvinnut pelätä ruotsalaisia.”

Kirjaansa varten Tuuri kävi kahdesti Skövdessä haastattelemassa 60-luvulla Ruotsiin muuttaneista suomalaisia. Hän kuuli reissulla ”tuhannen tarinaa”, joista osa päätyi romaaniin.

Haastatteluissa esille tulivat ruotsalaisten kielteiset asenteet suomalaisia maahanmuuttajia kohtaan. Yleistä oli, että huono kielitaito haittasi arkea.

Eräs pariskunta muisteli pelänneensä sanoa seitsemän (sju), koska huonolle ääntämiselle naurettiin. Saadessaan puhelinliittymän he toivoivat, että numerossa ei ole seitsemää.

”Moni sanoi, että koskaan ei ruotsalainen perhe kutsunut kylään, vaikka oltiin samassa työssä ja olevinaan hyviä ystäviä. Suomalaiset tytöt menivät naimisiin ruotsalaismiesten kanssa, mutta harvoin ruotsalainen tyttö otti suomalaisen puolisokseen.”

Suomalaissiirtolaisilla oli merkittävä rooli Ruotsin talouskasvussa.

”Ruotsin teollisuus ei olisi noussut ilman suomalaisia, mutta heitä pidettiin paarialuokkana. Vasta nyt he ovat saavuttaneet tasa-arvoisuutta”.

Tuuri kirjoittaa edelleen kaikki kirjansa mekaanisella kirjoituskoneella. Hän kirjoittaa teoksen kahteen kertaan, jonka jälkeen kustantaja siirtää tekstin tietokoneelle.

”Omistan useita kirjoituskoneita. Uudenveroisia saa jopa kympillä, mutta värinauhojen löytäminen on vaikeampaa. Hiljattain ostin saksalaisen Bijou-merkkisen kirjoituskoneen. Myyjä kehui, että kone on viimeisen päälle, koska se on rakennettu Saksassa ennen Aatun aikaa. Se on hieno vekotin.”

Tuuri on yli 70 teoksellaan Suomen tuotteliaimpia kirjailijoita. Kirjojen määrää ja menestystä tärkeämpää on kirjoitustyö itsessään.

”Kiitollisin olen siitä, että olen saanut tehdä näin pitkään työtä, josta tykkään. On ollut valtava onni ihmiselle, että ei ole tarvinnut haikailla sen perään ja odottaa, että joku antaa luvan tehdä sitä.”