Kirjoituksia kuusien katveesta

Marita Kärkkäinen kannustaa ihmisiä kulkemaan sinnikkäästi kohti haaveitaan. 

Näytelmäkirjailija ja joulukuusenkasvattaja Marita Kärkkäinen, 59, asuu pitkän hiekkatien päässä Leivonmäen Havumäessä.

Lähimpään naapuritaloon on kilometrien matka. Vanhaa maalaistaloa ympäröi niin täydellinen hiljaisuus, että korvissa soi.

Kärkkäinen kertoo sveitsiläisestä vieraasta, jolle syrjäinen sijainti meinasi aiheuttaa paniikin.

”Hän pelkäsi, että kukaan ei ehtisi auttamaan, jos hän saisi täällä esimerkiksi sydänkohtauksen”, Kärkkäinen sanoo.

Hankasalmen maalaispitäjässä varttunut Kärkkäinen ajatteli pikkutyttönä, että kaupungissa on hienompi elää.

Lapsuudenkodissa kyläilleet kaupunkilaiset tuntuivat paremmilta ihmisiltä ja heillä oli kaikkea, mitä ”maalaisserkuilla” ei ollut.

Lukion jälkeen Kärkkäinen muutti Jyväskylään opiskelemaan suomen kieltä. Hän ei kuitenkaan lähtenyt opettajan uralle, vaan muutti aviomiehensä, Antti Kiurun, kanssa miehen lapsuudenkotiin Leivonmäelle.

Perheeseen syntyi kaksi poikaa. Myöhemmin Kärkkäinen palasi opintojen pariin ja valmistui filosofian maisteriksi pääaineena kirjoittaminen.

”Olen aina pitänyt itseäni kilttinä tyttönä, mutta kun tarkemmin mietin, niin olen tehnyt elämässäni intuitiivisia ratkaisuja.”

”En ole suostunut valmiisiin reitteihin, vaan päätynyt aina sinne, minne olen eniten halunnut. Jos olisin ryhtynyt opettajaksi, olisin nyt se leipääntynyt opettaja, joka odottaa eläkkeelle pääsyä”, Marita Kärkkäinen pohtii.

Hän muistelee 31 vuoden takaista maalle muuttoa huvittunein mielin.

”Olin 28-vuotias. Olen lukenut sen aikaisia päiväkirjoja posket punaisina. Niistä huokuu nuoruuden idealismia ja kaupungin ja maaseudun vastakkainasettelua, jollaista en enää harrasta. Maallemuutto ei ole automaattinen tie onneen ja autuuteen. Se ei ratkaise ihmisen ongelmia.”

Rintamamiestalon ikkunasta avautuu keskisuomalainen metsä- ja peltomaisema, joka on Kärkkäisen voimavara ja elämänpiiri.

Kun aviomies on päivisin töissä opettajana Kangasniemen yläkoulussa, Kärkkäinen saa keskittyä kirjoittamiseen luonnon keskellä.

Hän sanoo ymmärtäneensä hiljattain, että elää unelmaansa.

”En uskalla edes hehkuttaa paljon, koska tiedän, miten kiireistä ja hektistä elämää nykyisin eletään. Nykyihmisten täytyy oikein hakemalla hakea tilaa rauhoittumiselle käyttämällä esimerkiksi mindfulnessia, kun taas itse tunnen eläneeni viimeiset 31 vuotta retriitissä.”

Kärkkäinen ansaitsee elantonsa näytelmäkirjailijana sekä kasvattamalla ja myymällä miehensä kanssa joulukuusia.

Kirjoittamisen into kyti hänessä jo lapsena. Näytelmäkirjoittaminen alkoi maallemuuton jälkeen. Ensimmäinen näytelmä ”Hallittu munaus” syntyi vuonna 1988. Kärkkäinen on kirjoittanut 14 näytelmää, joita on esitetty kymmenissä teattereissa ympäri Suomea.

Näytelmäkirjailija ammentaa voimaa ja ideoita luonnosta. ”Kun viime keväänä oli kinkkinen kirjoitusprosessi, menin hakkuuaukiolle keräämään tuohia. Muistan edelleen, missä kohtaa aukiota keksin yhden keskeisen henkilöhahmon. Luonto antaa minulle kaiken.”

Kirjoittaminen on Kärkkäiselle leikin jatketta. ”Olen aina tykännyt ongelmien ratkaisemisesta. Missä niitä olisi enempi kuin näytelmässä, koska siinä luodaan tilanteita, joissa ihmiset ovat pulassa ja heidät täytyy pelastaa.”

Näytelmien kirjoittaminen on kausittaista, ja Kärkkäinen ”kirjoittaa” enemmän päässään kuin koneen ääressä. Hän on vetänyt kirjoittajapiirejä Leivonmäellä ja Joutsassa.

”On kauhean kannustavaa, että joku lukee omia tekstejä. En olisi itsekään jatkanut kirjoittamista, ellen olisi saanut näytelmiä näyttämöille. Minusta ei olisi kirjoittamaan tekstiä pöytälaatikkoon.”

Kärkkäinen kirjoittaa myös käsin, koska pitää käsityöläisyydestä. ”Kirjoittamisen kannalta on hedelmällisintä, kun olen kuusitarhassa tai metsässä. Sitä, että tavallaan kirjoitan metsässä kävellessä, on vaikea selittää ulkopuoliselle.”

Kerran hän oli palaamassa marjastamasta, kun hänelle tuli pakottava tarve kääntyä metsään päin ja sanoa: kiitos.

”Minulla on usein tunne, ettei universumin ja itseni välillä ole mitään saumoja. Niitä hetkiä ei voi hakemalla hakea, ne tulevat jos ovat tullakseen.”

Kärkkäisen elämä ei perustu kuluttamiseen. Hän tiedostaa, että nykysysteemi romahtaisi, jos kaikki eläisivät kuten hän.

”Täällä tulee hyvin vähällä toimeen. Vaikka olen erakkoluonne ja päässäni elävä ihminen, en kuitenkaan halua jämähtää tänne. Jos välillä ei lähde ihmisten ilmoille, lähtemisen kynnys nousee liian korkealle. Ei tarvitse keksiä tikusta asiaa, että voi lähteä käymään Jyväskylässä tai kirkonkylällä.”

Lapset ovat muuttaneet maailmalle ja heistä on tullut äidin mukaan ”urbaaneja kaupunkilaisia”. Kotona käydessään pojat tuovat usein ystäviään vierailulle.

Leivonmäen perukoilla on käynytkin vieraita monesta maailmankolkasta.

”Moni on ihmetellyt, miten saatamme majoittaa tuntemattomia ihmisiä. Olen niin kiitollinen tästä paikasta ja kodistani, ja paras tapa osoittaa se on jakaa paikka muiden kanssa.”

Kärkkäinen on huomannut, että suomalainen metsä ja hiljaisuus ovat eksoottinen yhdistelmä.

”Kerran olin vieraiden kanssa metsäkävelyllä ja ihmettelin, miksi he niin hiljenivät. Ajattelin, että he ovat väsyneitä tai kyllästyneitä. Kun palasimme takaisin metsästä, eräs australialainen tyttö sanoi, että hän haluaa mennä uudestaan. He nauttivat metsästä niin paljon, että menivät hiljaisiksi.”

Kärkkäisen kuusitarhasta lähtee vuosittain 300–400 joulukuusta suomalaiskoteihin.

Joulukuusisesonki kestää itsenäisyyspäivästä jouluaattoon. Kärkkäinen käy myymässä kuusia Muuramessa. Lisäksi niitä myydään Lahden ja Jyväskylän seuduilla.

Joulukuusi kasvaa myyntikuntoon noin kymmenessä vuodessa. Kuusen kasvua ja muotoa ohjataan vuosittain leikkaamalla.

”Monesti ihmetellään, että pitääkö niitä oikein kasvattaa, että eivätkö ne kasva itsestään”, Kärkkäinen hymähtää.

Kuusenkasvattajan mukaan ihmiset arvostavat kotimaisuutta ja etenkin sitä, jos kuusi on kasvatettu lähellä.

”Monet asiakkaat kysyvät ostaessaan, että ovathan nämä niitä Leivonmäen kuusia. Se, joka ei arvosta kotimaista, ostaa tanskalaisen halpakuusen. Kotimainen kuusi on upeampi. Niitä on ilo myydä.”

Kuusikaupoille tullaan usein koko perheen kanssa. ”Useimmat asiakkaat ovat jouluisella mielellä. Tunnen monet jo vuosien takaa, joten osaan myydä heille sopivan kuusen. Kaupat tehdään usein nopeasti. Ne ovat lyhyitä, mutta lämpimiä kohtaamisia.”

Kun jokavuotinen kuusiurakka on tehty, kuusitarhurilla on väsynyt mutta onnellinen mieli.

”En hössötä joulua. Saan joulun laittamisesta ihan tarpeeksi, kun myyn kuusia ja autan laittamaan niitä tila-autojen tavaratiloihin”, Kärkkäinen naurahtaa.

Elämä syrjäisellä maaseudulla vaatii vaivannäköä eikä joukkovoimakaan ole haitaksi.

Kun perheen lapset olivat pieniä, Havumäessä ei ollut kunnan järjestämää perhekerhoa. Kylän lasten vanhemmat perustivat sen itse.

Kärkkäinen toteaa, että voi tulla päivä, jolloin hän ei pysty elämään niin omaehtoista elämää kuin nyt. Silloin kaupunkiin muutto ei ole poissuljettu ajatus.

Hän kannustaa ihmisiä kulkemaan haaveita kohti, eikä antaa helpolla periksi.

”Ei haaveiden tarvitse olla aina kovin ihmeellisiä. Minulla oli lapsena kaksi haavetta; halusin kirjoittaa ja olla äiti. Molemmat ovat toteutuneet.”