Leveän polun varrella, kuin kulkureitin vartijana kohoaa jylhä honkavanhus. Ikiaikainen puu on kuunnellut vuosisatoja munkkien ja pyhiinvaeltajien kuiskivan salaisuuksiaan. Huokaillut omiaankin hiljaiseen metsään.
Viereisen männyn kyljessä on hopeanharmaa, kaarnaton kohta. Lieneekö vanha kirveenpilkka, jollaisilla muinoin metsien kätköissä kiemurtelevat kulkuväylät maastoon merkattiin.
Tänä päivänä pilkan virkaa toimittavat puihin sidotut nauhat. Täällä, Pyhän Henrikin tiellä ne ovat oransseja, pyhimyksen silhuetilla varustettuja pantoja.
Pyhän Henrikin tie on Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa kulkeva, vähintään keskiajalta periytyvä pyhiinvaellusreittien, muinaisteiden ja polkujen verkosto, joka liittyy Pyhän Henrikin legendaan.
Kertomusten mukaan talonpoika Lalli surmasi piispa Henrikin Köyliöjärven jäällä vuonna 1150 ja nykyään tunnettu pyhiinvaellusreitti myötäilee linjaa, jota pitkin härät vetivät piispan ruumiin Köyliöstä Nousiaisiin.
Vaikka metsä hautaa nopeasti peittoonsa merkit menneistä kulkijoista, säilöö maisema samalla muistot vihjeiksi tulevaisuuden tutkijoille.
Jo maamme asutushistorian hämärissä, tuhansia vuosia sitten, ihmiset ovat kulkeneet halki maastojen selkeitä kulkureittejä myötäillen. Myöhemmin metsästäjä-keräilijöiden jalanjälkiä ovat tavallisten tallaajien lisäksi seuranneet niin kauppiaat ja kulkurit kuin kuninkaat, viikingit ja pyhiinvaeltajatkin.
Mitkä kuninkaat ovat muinoin ylpeinä kulkeneet näitä polkuja? Kysymys nousee mieleen joka kerta, kun kengänpohjat painuvat muinaisista ajoista asti palvelleen kulku-uran pintaan.
Tunnetuimpia muinaisteiden edustajia ovat matkakohteiksi kohonneet kulkuväylät, kuten Turun ja Hämeenlinnan välillä kulkeva Hämeen Härkätie, Turusta Viipuriin kulkeva Suuri Rantatie sekä Hämeenlinnasta Vaasaan kulkenut Kyrönkankaan tie.
Pitävät todisteet teiden olemassaolosta alkavat keskiajalta, mutta varmasti reiteillä on ollut kulkijoita jo paljon ennen kauppayhteyksien vilkastumista ja kristinuskon levittäytymistä.
Luonnonolosuhteista johtuen kesäisin ja talvisin kuljettujen reittien välillä on merkittäviä eroja, vaikka lähtöpaikka ja määränpää olisivat samat.
Sulan maan aikaan tiet myötäilivät jokien rantoja, harjuja ja kangasmaita. Talvisin taas kyettiin reiteillä hyödyntämään myös kosteampia alueita.
"Esimerkiksi Hämeen Härkätiestä ja Kyrönkankaan tiestä löytyy sekä kesä- että talvireitti", huomauttaa arkeologi, tietokirjailija Jouni Taivainen.
"Kesäteiden kulku on hyvinkin tarkkaan tunnettu mutta talvella, kun on pystytty hyödyntämään esimerkiksi vesistöjä ja soita, ei maastoon ole jäänyt samalla lailla todisteita reitin kulusta. Talviteiden jäljille pääsee usein vain vanhojen kartta-aineistojen ja kertomusten avulla."
Vanhoissa peruskartoissa unholaan painuneista reiteistä kertovat paikkojen nimet, kuten esimerkiksi Siltasuo tai Porrassuo. Ne viittaavat siihen, että paikalla on ollut vanhojen kulkuteiden siltoja.
Konkreettinen esimerkki tällaisesta löydettiin Pöytyän Kivisillansuolta ojitusten yhteydessä vuonna 1961. Suon kätkemällä, kivilaatoilla päällystetyllä tiellä oli leveyttä kaksi metriä ja pituutta noin 70 metriä. Aivan tunnetun pyhiinvaellusreitin varrelta löytyneen sillan uskotaan olevan kansantarinoissa kerrottu Henrikin silta.
Jäänteitä vanhoista reiteistä löytyy metsistä runsaasti. Kovalle maalle, esimerkiksi rinteisiin on tehty reittejä erilaisin pengerryksin. Soiden yli on rakennettu pitkospuutyyppisiä rakennelmia ja kapulateitä, jotka säilyvät suovedessä lähes ikuisesti, kunhan ne eivät pääse kuivumaan.
"Soiden kätköissä on edelleen paljon tuntemattomia siltoja ja muita rakenteita, joita kuka tahansa voi lähteä etsimään", Taivainen vinkkaa.
Näille rakenteille ei ole olemassakaan parempaa suojakeinoa kuin suon vetinen balsami.
"Ajoittamisen kannalta parhaimpia paikkoja ovat juuri vetisillä alueilla kulkeneet tien osuudet. Näistä puurakenteista voidaan saada melko tarkkakin ajoitus luonnontieteellisin menetelmin", arkeologi Taivainen toteaa.
Aina, jos epäilee löytäneensä jäänteitä vanhasta kulkureitistä, kannattaa löydöstä ilmoittaa esimerkiksi paikallismuseoon, maakuntamuseoon tai museovirastoon.
"Tärkeintä ilmoituksessa on kertoa mitä on löytynyt ja mistä. Tarkat sijaintitiedot ovat äärimmäisen tärkeitä siinä vaiheessa, jos tutkijat lähtevät löytöä tarkistamaan", Taivainen sanoo.
Vanhojen kulkureittien ansiosta metsissä tulee toisinaan vastaan nykypäivän näkökulmasta katsottuna yllättäviä löytöjä, yllättävistä paikoista.
"Hyvä esimerkki löytyy vanhasta kotikunnastani Hattulasta Turkuun johtaneen vanhan talvitien varrelta", Taivainen kertoo.
"Reitti kulkee sellaisista paikoista, joissa ei enää nykyään ole juuri mitään, mutta se kulkee suoraan paikan ohi, josta on tehty 1000-luvulta peräisin oleva hopea-aarrelöytö. Aarteesta on peräisin muun maussa Kalevalakorun aiheeksikin päätynyt Luurilan linturiipus."
Marjastus- tai sienestysretken tutut metsäpolut saattavatkin myötäillä samoja reittejä, joita jo kivikauden metsästäjät tai rautakauden rahamiehet kulkivat tuhansia vuosia sitten.
Eräs metsistä usein löytyvä reittityyppi ovat erämaiden vanhat pyörätiet.
"Erämaiden polkupyöräpolut liittyvät metsätöihin ja metsätyökämppiin", Taivainen sanoo.
"Kun polkupyörä tuli yleisemmäksi kulkuvälineeksi, yleistyivät myös polkupyörille sopivat kulku-urat. Tällaisia polkupyöräreittejä löytyy myös vanhoista kartoista."
Polkupyöräpolkujen historia on melko lyhyt. Se alkaa vasta 1800–1900-lukujen taitteesta ja päättyy viimeistään 1950–60-luvulla.
Vesireitit ovat oma lukunsa. ”Vaikka muinaisia maareittejä on ollut aikojen saatossa paljon, ovat kaukoreitit kuitenkin perustuneet niin paljon kuin mahdollista vesireitteihin”, Taivainen kertoo.
Maata pitkin kulkeminen ja erityisesti tavaran kuljettaminen on monin verroin raskaampaa kuin vesitse.
"Esimerkiksi Hämeestä suunnattiin keväisin eränkäyntiin Keski-Suomeen, satojen kilometrien päähän oikeastaan pelkästään vesireittejä myöden", Taivainen muistuttaa. "Hiljalleen eräsijoille muodostui myös pysyvää asutusta."
Vesiteitse kulkeminen ei jätä jälkeensä vastaavia todisteita kuin maitse tapahtunut liikkuminen, joka on vaatinut reittien merkitsemistä.
Ennen muinoin kulkureitit merkattiin pääsääntöisesti pilkkapuilla. Missä vain vahvaa puustoa kasvaa on pilkkapuu pitkäaikaisin ja helpoin tapa.
"Pitkät kylkiläikät puhalsivat pihkaa ja vilkuttivat valkoista puun kuumaltakin sivulta, näyttäen tienkeinoa sekä menomiehelle että takaisin tulijalle", kuvailee Saariselän erämaiden halki kulkevan Taka-Lapin tien merkintöjä kansanperinteentallentaja Samuli Paulaharju teoksessaan Sompio (1939).
Merkkaaminen on ollut yhtä tärkeää kuin nykyisinkin ja merkkien tarkoitus on ollut sama – mahdollistaa reitin seuraaminen myös kulkijoille, jotka eivät reittiä entuudestaan tunne.
Pohjoisessa sekä muilla alueilla, missä luonnonpuuta ei kasvanut riittävästi reitin merkkaamiseen pilkoilla, käytettiin puisia tolppia tai erilaisia kivirakennelmia.
Omaksi suosikikseen useiden tuntemiensa muinaisteiden joukosta arkeologi Taivainen mainitsee Kauhanevan kansallispuiston läpi kulkeva Kyrönkankaantien, joka miehen mukaan on "todella upea muinaistie".
Suuren vaikutuksen häneen on tehnyt myös eräs vanha kulku-ura Suomussalmen Hossassa.
"Pääsin kulkemaan muuan vanhan paikallisen oppaan matkassa todella hyvin säilyneen pilkkapuin merkatun reitin. Oppaan mukaan lapset kulkivat polkua myöden kouluun vielä 1950-luvulla", Taivainen kertoo.
"Tästä tuli jälleen konkreettisesti esiin se, kuinka nopeasti Suomi on muuttunut viime vuosikymmeninä, kun niinkin myöhään kuljettiin vielä pitkospuita myöden, pilkkapuiden opastamana halki korpien kouluun."
Vaikka metsä hautaa nopeasti peittoonsa merkit menneistä kulkijoista, säilöö maisema samalla muistot vihjeiksi tulevaisuuden tutkijoille. Sammalmattojen alla ja soiden kätköissä ne odottavat eräänlaisena tervehdyksenä menneisyydessä – täällä me elimme, tästä me kuljimme.
