Puhutaan yhtä, tehdään toista

Maailmaan mahtuu paljon puhetta. Suuri osa siitä on täysin turhaa, eikä sillä ole sen suurempaa väliä.

Mutta sitten on virallista puhetta. Siitä pitävät huolen virkaan nousseet päättäjät ja erilaiset johtajat.

Virallisen puheen ja tekojen osalta eivät päde normaalin pälpätyksen säännöt. Johtajat eivät voi puhua yhtä ja tehdä toista.

Paitsi, että näyttävät voivan.

Johtajien viralliseen mantraan kuuluu vaatimus eläkeiän nostosta. Se on elinkeinoelämän joulutoivelistan kärjessä.

Käytäntö on toista.

Samat suuryritysjohtajat, jotka valtakunnallisissa neuvottelupöydissä vaativat lisää työvuosia, potkivat surutta vanhoja työntekijöitä omista firmoistaan.

Yli 50 vuotta vanhat työntekijät saavat lähteä ensimmäisenä, kun väkeä vähennetään.

Ei puhettakaan tietotaidon kunnioittamisesta tai niin kutsutun hiljaisen tiedon arvostamisesta.

Nuoret tekevät saman työn halvemmalla. Ehkä myös nopeammin, mutta eivät silti välttämättä paremmin.

Paljon korvaamatonta osaamista katoaa vanhojen työntekijöiden mukana.

Kesällä kävin erään kotimaassa vielä pysyneen, ja kohtalaisesti menestyneen yrityksen tukkuvarastossa erästä harvinaista tavaraa kyselemässä.

Varaston nuoret sällit totesivat, että kyllä sellainen varmaan jossain on, mutta että sitä on mahdoton löytää, kun tietokone ei kerro kaikkea ja varaston kätköt tuntevat vanhat työntekijät on irtisanottu.

Tee siinä sitten kauppaa ja menesty.

Toinen mantra koskee palkkoja. Työstä maksetaan liikaa.

Herrat ovat hyviä vaatimaan palkkamalttia. Se tosin koskee vain muita.

Malliesimerkiksi käy melkein minkä tahansa suuryhtiön tai jopa valtionyhtiöiden johto.

Työntekijöiltä vaaditaan nollakorotuksia tai vielä mieluummin miinusta palkkapussiin.

Samaan aikaan johtajien omat korotukset ovat kaksinumeroisia ja useasti keskivertotyöntekijän vuosipalkan suuruisia.

Eikä taloudellisesti ahtaalla oleva kuntapuolikaan tee poikkeusta.

Otetaan esimerkiksi suurin ja kaunein eli Helsinki, joka karsii palveluita ja maanittelee työntekijöitä nollalinjaan.

Samaan aikaan kaupunginvaltuustolle riittää 20 prosentin korotus kokouspalkkioihin ja kaupunginjohtajat saavat normikorotuksen päälle vielä 10 prosenttia lisää.

Onko sitten ihme, jos herrojen vaatimukset kohtuullisuudesta eivät ota oikein tulta? Tai että ne ainakin herättävät ihmetystä.

Myös politiikassa puheet ja teot ovat välillä ristiriidassa. Se on tavallaan hyväksyttävää.

Oppositiossa on helppo huudella ja vaatia mitä vaan. Hallituksessa taas saa käyttää valtaa, mutta oikeasti pelivara riittää vain harvoin lupausten täyttämiseen.

Siksi on pakko tyytyä kompromisseihin.

Ja aina välillä eteen tulee paikka, jossa musta on pakko nähdä valkoisena.

Kansainvälisenä esimerkkinä vaikka tämä holtittomasti rahoja tuhlanneen Etelä-Euroopan pelastusoperaatio.

Sinne on pakko syytää rahaa, koska muutkin niin tekevät ja tässä vaiheessa muut vaihtoehdot ovat aina vaan heikompia.

Kuka enää muistaa, montako kertaa Euroopan johtajat ovat kokoontuneet asian tiimoilta? Ja aina väännön jälkeen he ovat ahtautuneet yhteiskuvaan ja väittäneet kirkkain silmin, että homma on hanskassa ja maailma pelastettu uudella vippaskonstilla.

Seuraavan lopullisen pelastuspaketin numero lienee lähellä kolmeakymmentä, mikä vähän hyydyttää hymyjä.

Ensimmäisiä pelastuspaketteja mainostettiin muistaakseni hyväksi sijoitukseksi suomalaisille. Totuus lienee lähempänä Timo Soinin näkemystä. Ja se on valitettavaa meidän kaikkien kannalta.

Onneksi meidän politiikka ja muutkin käytännöt ovat vielä kaukana siitä, mitä ne esimerkiksi Etelä-Euroopassa ovat.

Siellä yhtenä ongelmana on korruptio. Jos pikkuvirkamiehiä ja jopa sairaanhoitajia pitää lahjoa asioiden edistämiseksi tai vaikka synnytyksen hoitamiseksi, se ei oikein innosta maksamaan veroja vielä kaiken päälle.

Ja niin kauan kuin veroja ei makseta, maiden talouksia ei saada kuntoon.

Huolestuttavaa tässä on, että Suomessakin yritykset ja kaikkein rikkaimmat ihmiset ovat alkaneet vältellä veroja. Sillä tiellä meidät hukka perii.