Tuohireppu ja kuudensadan kannu
10.3.202215:45
Kun minä muutin kaksikymppisenä Nurmeksesta Helsinkiin, tuolloin jo useamman vuoden pääkaupungissa asumaan ehtinyt isosiskoni häpesi minun maalaisuuttani.
Puhuin kuulemma ”kaikille” ja juoksin täysiä bussiin tai ratikkaan, siinä missä ikäiseni aidot kaupunkilaiset tyynen rauhallisesti luovuttivat, hidastivat coolisti jo valmiiksi löysiä askeliaan ja jäivät odottamaan seuraavaa bussia tai vaunua.
En voinut ymmärtää tätä, siinähän se bussi vaan oli, muutaman juoksuaskeleen päässä. Ja minkä minä reaktiolleni mahdoin, olinhan juuri muuttanut isolle kirkolle paikkakunnalta, missä se ohi ajava bussi oli taatusti päivän ainoa.
Kyllä sitä hesalaisetkin saattaisivat laittaa juoksuksi, jos ratikka halkoisi Mannerheimintietä vaikkapa kerran tunnissa.
Meillä on ystäväpiirissäni sellainen vakiovitsi, missä ”muistellaan” sitä aikaa, kun minä, sinisilmäinen nurmeslainen saavuin ihmisten ilmoille. Tosiaan ainutkaan näistä ystävistä ei tuntenut minua tuolloin, joten tässä kettuilussa on annettu mielikuvitukselle koko Pohjois-Karjalan verran tilaa.
Nykyään muun muassa aviomieheni "ajattelee", että tulin, totta kai, hiihtämällä, viisikielinen kantele kainalossa, tuohireppu selässä, saparot heiluen ja karjuin kaikille vastaantuleville päivää, minne tahansa meninkin.
Kärjistykset ovat aika hauska tapa katsoa maailmaa eikä minua tämä tuohireppumielikuva haittaa yhtään.
Ihan samalla tavalla hauskaa on aina muistella, kun yksi lapsistamme pienenä tapasi sanoa, Tuukan menneestä rock-muusikon elämästä kuvia nähneenä, että: ”Iskä soitti ennen työkseen tytöille kitaraa.” Kuinka oikeassa pieni ihminen nuoren miehen motiiveista silloin olikaan.
Huumorin välineenä se toimii, mutta dramatiikan välineenä kärjistäminen onkin jo vaikeampi tunnistaa.
Klikkiotsikoiden keskellä asioiden suurentelu on arkipäivää ja se ärsyttää minua eniten, koska kellä hei oikeasti on aikaa lukea kaikki vastaantulevat lehtijutut tai artikkelit?
Ei minulla ainakaan, ja otsikot ovat ne, mitkä jäävät mieleen. Samaan tapaan toimii tietysti myös sosiaalinen media, sieltä kun löytyy kaverin elämästä se yksi harkittu ja hyvin kapea sektori, joka joskus saattaa tuntua ihan joltain eri tyypiltä kuin jonka oikeasti tunnet.
Mutta hauska juttu on myös se, ettei liioittelu ja draama ole pelkästään meidän ihmisten etuoikeus. Kyllä koiran hännän päälle astuminen saattaa olla koiralle pieni maailmanloppu. Edesmennyt äitini vitsaili myös aina, että kun miehet ja koirat sairastavat, siinä on aina tosi kyseessä.
Tai hevoset sitten! Mikään ei ole niin rasittavaa kuunneltavaa kuin joltain vanhalta ruunalta huomiota kerjäävä, turhautumistaan purkava kiukkuinen tamma.
Meidän perheessämme on yksi kärjistys ylitse muiden. Tuukka osti taannoin minulle lahjaksi – oikein Stockmannilta – aika kivan, vähän sellaisen design-tyyppisen lasikannun.
Jossain arjen sählingissä siihen kannuun tuli nokkaan halkeama. Tuukka oli kamalan pettynyt ja voihkaisi tilanteessa jotain sen tyyppistä kuin: ”Eih, nyt se sit meni, kuudensadan kannu!”
Lapsi nielee harmituksessa itkuaan ja minä tapani mukaan tasoittelen, että ei kai nyt ihan sentään, ei se mitään, vahinkohan se oli.
Kuudensadan kannu jaksoi palvella meitä vielä ainakin vuoden verran, kunnes lohkeama oli sille liikaa ja se pirstaloitui kahdeksi kolmensadan euron hintaiseksi, tarpeettomaksi palaseksi.
Siitä paljon myöhemmin muistin sen kivan kannun ja googlettelin sitä Stockmannin verkkokaupasta. Hinta oli 49,90 euroa.
Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
