Lusian jäljillä

Kuva: Jouni Hirn 

Oululaisen Ilpo Koskelan, 57, tuore Lusia-sarjakuvaromaani kertoo 1600-luvun lopulla Utajärvellä eläneestä Lusia-naisesta. Surullisen tarinan ohessa käsitellään kirkon ja kansan suhdetta sekä ruoka- ja asumiskulttuuria 1600-luvun Suomessa.

Kaksi vuotta sitten Koskela työsti tilaustyönä Sankaritekoja Ahmakselta -sarjakuvaromaania, joka kertoi Ahmaksen kylän kolmesta merkkihenkilöstä. Yksi heistä oli Lusia Rusintytär Korhonen, kansanparantaja ja muinaisrunojen taitaja. Lapseton ja naimaton Lusia ei mukautunut aikansa naismuottiin. Häntä kummeksuttiin ja pelättiin.

Vuonna 1680 Lusiaa syytettiin noituudesta ja varkaudesta. Hänen väitettiin parantaneen nuoren tytön silmät varastettujen öylättien avulla. Käräjiä ei ehditty järjestää, sillä Lusia käveli loitsuja lukien metsään ja hirttäytyi. Naisen traaginen kohtalo jäi kummittelemaan sarjakuvataiteilijan mielessä.

”Rupesin miettimään naisen asemaa ja etenkin millaista oli elää itsenäisenä naisena 1600-luvulla. Lusia oli perinyt isältään parantajantaitoja ja hän oli erilainen jo lapsena. Hän oli älykäs ja oppivainen nainen, mutta häntä pelättiin.”

Romaani on tyylikkäästi kuvitettu ja tarkasti taustoitettu. Koskela sai tietoja muun muassa 1600-luvun käräjäpöytäkirjoista ja muistiinmerkityistä saarnoista. Tarinan seassa on myös fiktiota.

Kirkko ja vanha kansanuskomus kulkivat rintarinnan kolme vuosisataa sitten. Koskela tarkastelee elämää Lusian näkökulmasta. Vastapuolella ovat suvaitsemattomat papit ja nimismiehet, jotka ajavat häikäilemättömästi myös omia etujaan.

”En kuulu kirkkoon, mutta ei minulla ole mitään uskontoja vastaan. Jos olisin tehnyt kirjan kirkon näkökulmasta, parantajat olisivat olleet pahojen puolella.”

Koskelan mukaan 1600-luvulla ihmiset olivat usein epäluuloisia, taikauskoisia ja kateellisia toisilleen. Onnen määrää pidettiin vakiona.

”Ajateltiin, että jos itsellä menee hyvin, se oli joltain toiselta pois. Siksi ihmiset tekivät loitsuja saadakseen naapurin karjaonnen, viljaonnen tai olutonnen. Loitsuja ei jätetty tekemättä, koska silloin jotain onnetonta olisi tapahtunut vielä varmemmin.”

Loitsuajien ja parantajien joukossa oli yhteiskuntaan sopeutumattomia henkilöitä, jotka kiersivät kerjäämässä.

”He toivat noituudella lisämausteita kerjäämiseen. Jos heidät ajettiin talosta pois, he saattoivat toivottaa huonoa onnea. Väki oli siihen aikaan todella taikauskoista. Jos jotain huonoa tapahtui oikeasti, nimismiehet ja papit saattoivat käynnistää noituusoikeudenkäynnin ja henkilö saatettiin tuomita vankilaan tai hirtettäväksi.”

Tätä haastattelua tehdään Turkansaaren ulkomuseossa Oulussa. Menemme savupirttiin, jollaisessa asuttiin Lusian aikana. Koskela vertaa savupirtin oloja nykyaikaiseen savusaunaan, joka ei ole täysin lämminnyt.

Talonpoikien elämä oli 1600-luvulla kovaa ja köyhää. Lapset joutuivat aikuisten töihin jo seitsemän tai kahdeksanvuotiaana ja tytöt naitettiin neljäntoista vuoden tietämillä. Eliniän odote oli noin 40 vuotta. Aateliset ja rikkaat porvarit elivät pidempään paremman hygienian takia.

”Hoitamattomat hammas- ja silmätulehdukset kehittyivät usein kylmässä tappavaksi keuhkokuumeeksi. Myös tapaturmat ja kulkutaudit verottivat paljon ihmishenkiä, koska hoitomenetelmät olivat alkeellisia.”

Lusia on sarjakuva-ammattilaisen tähän mennessä suuritöisin projekti. Innostus piirtämiseen heräsi nelivuotiaalla pojanviikarilla mummolan vintillä Yli-Iissä.

”Maatalon vintillä säilytettiin 50-luvun Maaseudun Tulevaisuuksia. Niissä oli mustavalkoisia viivapiirroksin tehtyjä auto- ja traktorimainoksia. Ne houkuttelivat minut piirtämään selkeitä viivamaisia kuvia. Lopullisen innostuksen sarjakuvia kohtaan sain katsoessani lännenelokuvia ja lukiessani isän tilaamia Tex Willer -sarjakuvia”, piirtäjäguru sanoo.

Lusia-ooppera kantaesitettiin elokuun alussa Utajärvellä. www.lusia.fi.

Ilpo Koskela: Lusia. Like. Ilmestyi 7.8.