Eksyn aika usein

Laita navigaattoriin se tiennimi ja se kunta, ohjeistetaan vierasta. Pihalla kysytään, löysikö navigaattori perille.

”Ei, minä löysin” tai ”minulla on tuo GT-kartta”, ovat kuulijaa hämmentäviä vastauksia.

Myönnetään, eksyn välillä. Tai no, ehkä aika usein.

Silti väitän, että vaikka olisinkin kääntynyt yhtä tienhaaraa liian aikaisin vasemmalle tai odottaisin vilkku oikealle käännettynä bussipysäkillä, että pääsen tekemään U-käännöksen, tiedän missä olen. Ainakin paremmin, kuin kuunnellessani ohjeita ”ryhmity nyt oikealle” tai toteamusta ”olet perillä”, vaikka en ole.

Kartasta löytyvät teiden ja liittymien numerot. Vanha ja hyvä keksintö, jonka avulla löytää perille.

Internetin karttahausta löytyy useimmiten nimi tielle, jolle liittymä johtaa. Sitä on vaikea moottoritiellä lukea, kun rampilta tielle on useamman kymmenen metrin etäisyys. Liittymän numero on kirjoitettu opasteisiin.

Kanssamatkustajissa herättävät hilpeyttä paperilaput, joiden varassa kulkuni välillä on. Kun lapussa on tien ja liittymän numero ja välillä kunta, jonka suuntaan ajetaan, on homma ihan hallussa. Paitsi silloin, kun on unohtanut välistä parin tien numerot, kun luulee muistavansa ne kuitenkin.

Ajelin muutama viikko sitten Seinäjoen keskustan tuntumassa. Katsoin kartasta, missä on joki ja mistä menee silta sen yli. Seuraavasta risteyksestä piti kääntyä oikealle.

Katu oikealla oli yksisuuntainen. En kääntynyt. Ajoin eteenpäin, käännyin, käännyin uudestaan, ja totesin, ettei autolla pääse joelle asti. Ei ainakaan siitä, mistä kuvittelin.

”Nyt voisi laittaa navigaattorin päälle”, kuului vierestä.

Ajoin eteenpäin, kysyin vastaan kävelevältä mieheltä tietä ja jatkoin matkaa.

Kiersin koko keskustan, hukkasin aikaa kaksikymmentä minuuttia ja päädyin perille.

Kaksi päivää myöhemmin tulimme Farmari-messuille samaan kaupunkiin. Istuin pelkääjänpaikalla ja neuvoin.

”Tuolla on se etäparkki, nyt joki jäi taakse, tuosta ei pääse kääntymään. Mennään tuosta, se tulee suoraan siihen risteykseen.”

Eikä tarvinnut matkalla ihmetellä, minne päin Isojoelta käännytään. Muistin, kun olin itse reitin ajellut ja ajatellut.

Parin tunnin päästä oli kiire messualueelta kaupungille. Hölkkäsin suorinta tietä, kun kerran reitit oli jo katseltu. Ei tarvittu navigaattoria.

On minunkin puhelimessani karttasovellus. Käytin sitä viimeksi eilen.

Pyöräreissulla piti tarkistaa, olenko sen tien alikulussa, jossa luulin olevani. Pohjoinenkin asettui paikalleen. Nappasin sovelluksen pois päältä ja pyöräilin kotiin.

Navigaattori on ihan hyvä varmistus, kun seikkailee vieraammassa ympäristössä. Toisaalta, siellä se on vaarallisimmillaan. Käyttäjän tulee olla sen verran hereillä, että ymmärtää Yhdysvalloissa navigaattorin opastavan eri osavaltion teillä kuin millä ajetaan. Ja Turusta veneellä lähtiessä on hyvä muistaa, että on Itämerellä, vaikka gps paikantaisikin Välimerelle.

Maantiellä ei kannata kääntyä ”käänny nyt vasemmalle”-käskystä, jos vasemmalla ei ole tienhaaraa.

Välillä navigaattori on ajaessa päällä varmuuden vuoksi. Sen ääni tuntuu turhautuvan, kun kerta toisensa jälkeen kieltäydyn tottelemasta. Olen katsonut kartalta paremman reitin. Tai ainakin kuvittelen sen paremmaksi.

Satakuntalaista jääräpäisyyttä, sanoi joku. En väittänyt vastaan.

Jossain on oltava linnake, jossa minä tiedän paremmin kuin kone. Minun linnakkeeni on kartta.