Metsänhoitoyhdistys on metsäkulttuuria

Metsänhoitoyhdistykset ovat osa maamme metsäkulttuuria, ja niiden tarve on pikemminkin kasvussa.

Ajatellaanpa vaikka metsälökoon ja metsänomistajakunnan kehitystä. Eivät ne ole menossa suumetsätalouden suuntaan, pirstoutumalla pikemminkin päinvastoin.

Tarvitaan jokin organisaatio koordinoimaan kenttää. Hakkuita ja metsänhoitoa on tehtävä pikkumetsälöilläkin. Ja keskittämällä.

Tein 1960-luvun puolivälissä metsänhoitajan opinnoissa tutkielman leimikkokeskityksistä. Silloin aika ei ollut vielä kypsä, mutta nyt on. Käytännön toteutus onnistuu parhaiten metsänhoitoyhdistyksiltä.

Jos tarvitaan vaikkapa hinta-arvio metsätilasta, niin kyllä silloin käännytään luontevasti metsänhoitoyhdistyksen puoleen. Ja kalliiden koneiden käyttö edellyttää useampien työmaiden keskityksiä jo koneiden siirtelyn ja logistiikan takia.

Näitä kitkatekijöitähän ei ole suurmetsätalousmaissa. Harjoitamme suurmetsäteollisuutta pienmetsätaloudessa. Esimerkiksi Ruotsissa tilakoko on suurempi puhumattakaan Venäjästä, Kanadasta ja USA:ta.

Metsänhoitaja Matti Verner Myllyniemi kirjoitti tässä taannoin (MT 16.5.), että metsänhoitoyhdistysten alasajo olisi suuri virhe. Samoin kuin oli pinta-alaverosta luopuminenkin.

Näihin käsityksiin on helppo yhtyä. Metsänhoitoyhdistykset ovat vakiinnuttaneet asemansa metsäkulttuurissamme.

Toki poistettakoon kilpailun esteet.

Metsänhoitomaksu veroluonteisena istuu nykyiseen EU-aikaan huonosti. Samoin pakkojäsenyys.

Nähdäkseni myös MTK on hyväksynyt nämä muutostarpeet. Talous on turvattava toisin. Mutta ei pidä noin vain hyljätä muutoin toimivaa organisaatiota.

Pohdin pinta-alaveron kannustimia nyt psykologina. Verohan nimenomaan kannusti hoitamaan ja ennen kaikkea hakkaamaan metsiä. Siinä oli ripaus niin sanottua behavioristista psykologiaa.

Meitä on Suomessa siunattu runsailla luonnonvaroilla. Turve ja metsä ovat uusiutuvia. Mineraalit ovat kertakäyttöisiä, eikä niitäkään pidä lahjoittaa. Niinhän nyt näyttää käyvän.

Mutta metsää pitää myös hakata ja siten hyödyntää. Kyllä boreaalinen havumetsävyöhyke puuta tuottaa, vaikka välillä tulisi hoitovirheitäkin – ja niin on tullutkin.

Männyn viljely ei kannata rehevillä boniteeteilla. Tämän olen joutunut todistamaan kotitilani metsissä. Virheitä on tehty, esimerkiksi koivuviha, mutta niistä on otettu oppia.

Metsänhoito on uuden lain myötä (ilmeisesti) muuttumassa monimuotoisemmaksi. Metsänomistajan sananvalta lisääntynee.

Aina ei tarvitse kaavamaisesti avohakata, muokata ja viljellä. Metsä voidaan pitää peitteisenäkin.

Jo omistamisen käsite tarkoittaa, että nimenomaan omistaja päättää omaisuutensa hoidosta. Kunhan ei tuhoa tai hävitä sitä.

Ja lopuksi: Matti Myllyniemen tavoin toivon, että edetään metsänhoitoyhdistysten kohdalla harkiten, maltillisesti. Eikä tuhota toimivaa, kulttuuriin kuuluvaa organisaatiota, vaan kehitetään sitä.