Luurangot kaapissani

Mielipide

24.1.202201:00

Kolumni

Aura Pilkama

Pidin itseäni minimalistina ja tehokkaana konmarittajana, kunnes muutin. Mielestäni omistan vähän vaatteita, mutta muuttolaatikoita pakatessa huomasin, että kassiin sujahti henkareita, joiden vaatteet olivat pölyttyneet sijoillaan edellisestä muutosta lähtien.

Muutto oli sopiva hetki pienelle inventoinnille; laskin, että omistan 119 vaatetta. Onkohan se paljon vai vähän? Paljon ainakin siihen nähden, että koronavuosien aikana olen pyöritellyt arjessa lähinnä viiden vaatekappaleen erilaisia yhdistelmiä.

Tutkittua tietoa suomalaisten vaatekaappien sisällöstä on vähän, mutta ainakin Ylen Kuningaskuluttajaohjelman vuonna 2015 tekemän selvityksen mukaan suomalaisilla on keskimäärin vähän alle 300 vaatetta kaapeissaan kerrallaan. Siihen nähden olen siis ilahduttavan maltillinen vaatteiden kuluttaja. Tosin laskemistani 119 vaatteesta puuttuvat kokonaan alusvaatteet, takit, yöpuvut, kengät, pipot, hanskat sekä pyykkikorin sisältö ja saunassa säilyttämäni treenivaatteet. Päähineet laskin, niitä oli 16.

Pukeutumisen ja kulutuksen väitöskirjatutkija Tytti Lehtovaara Jyväskylän yliopistosta kertoo, että vielä sata vuotta sitten tavallinen talonpoika saattoi omistaa vain kaksi vaatekertaa: työvaatteet ja pyhävaatteet. Pyhävaatteetkin saattoivat olla parsittuja.

Yleinen köyhyys esti pitkään kartuttamasta karderoopia, varsinkin maaseudulla, mutta kaksi kiinnostavaa lainsäädännön muutosta vaikutti kulutukseen. Ennen 1820-lukua muun muassa nahkurit ja hatuntekijät eivät saaneet maaseudulla harjoittaa ammattiaan, ja vasta 1859 purettiin kielto, joka esti kankaiden myymisen maaseudulla.

Valmisvaatteiden tuotantoa alkoi syntyä, ja maaseudullekin perustettiin pieniä verkatehtaita. Varakkaalla oli varaa ohueen ja hienoon verkaan, köyhemmät tyytyivät huopamaiseen ja paksumpaan sarkaan.

Vaatteet olivat niin arvokkaita, että ne laskettiin arvotavaraksi. Lehtovaara kertoo, että 1800-luvun pukeutumista on tutkittu muun muassa verokirjojen avulla. Oikeuden pöytäkirjoista löytyy merkintöjä vaatteisiin liittyvistä perintöriidoista.

Vielä vanhempieni nuoruudessa vaatteet olivat kalliita mutta yleensä myös laadukkaita. Muotitietoisen piti joskus olla kekseliäs. Äitini kertoo ruinanneensa kerran 1960-luvulla sukulaiselta pieneksi jääneet miesten villapuvut itselleen. Ne hän purki ja höyrytti, ja ompelija muotoili paloista uudet, tyylikkäät housupuvut.

Sitten tuli trikoo. Kun sitä opittiin värjäämään, venyvästä ja muodottomasta alusvaatekankaasta tuli sovelias päällysvaate. Keskuslämmityksen yleistyttyä ohuessa trikoossa tarkeni sisällä. Uusia materiaaleja piti pestä useammin, mutta pesukoneiden yleistyttyä puhtaan pyykin tuoksua alettiin oikein odottaa, Lehtovaara kertoo.

Vaatteista tuli niin halpoja, että kaikilla oli varaa ostaa niitä kaupasta. Massatuotanto ja muodin syklit kiihtyivät.

Nykyään vaateteollisuus tuottaa arvioiden mukaan 150 miljardia uutta vaatetta vuodessa. Niistä iso osa päätyy kuulemma kauppojen sijasta suoraan jätteeksi.

Onneksi lumppuralliin orastaa muutostakin. Monissa piireissä uuden ostamista ei katsota enää varauksetta hyvällä. Kierrättäminen ja korjaaminen ovat alkaneet kiinnostaa monia. Mahdollisuudet käytetyn kaman myymiseen ja ostamiseen ovat parantuneet internetin kauppapaikkojen ansiosta.

Lisäksi vastuullisesti ja ympäristöystävällisesti valmistetuista vaatteista on tullut trendi. Niiden kantaja viestii arvoistaan. Mutta jos paita pannaan pian kiertoon ja hankitaan tilalle uusia ekovaatteita, ollaan edelleen osa oravanpyörää. Turhaan ei kannata kierrättää.

Kirjoittaja on MT:n toimittaja ja toimitussihteeri.