Se tunne kantaa yhä

Se on kestänyt vuodesta 1964. Oli heinäkuun lämmin yö, tanssilavalla tapasimme: minä Karjalan neito ja hän, Hämeen poika. Kipinät iskivät, kun tanssimme ensimmäisen kerran yhdessä.

Kukaan ei hurjimmissakaan unissa arvannut, että meistä tulee pari, erilaisia kun olimme. Mutta vuosien jälkeenkin taika on pysynyt välillämme.

52 vuotta yhteistä matkaa, on siinä ollut tyventä ja myrskyä, mutta lupaus on pitänyt. Yhteiset retket, teatterimatkat ja musiikki ovat yhdistäneet. Työtä suhteen eteen täytyy tehdä.

Erimielisyyksien takia ei ole tarvinnut lähteä. Ne selvitellään. Meidän konsti on pistää mielimusiikki soimaan, pieni drinksu lasiin ja keskustelu kehiin. Jos ei kotona ole voinut puhua, ajelemme veden äärelle ja kaikessa rauhassa puhumme asiat kuntoon.

Vieläkin tuntuu sama tunne kuin kauan sitten tansseissa.

Tapahtui monta vuosikymmentä sitten. Opiskelimme aikuisoppilaitoksessa. Minä liikuin tyttöporukassa ja pikkuhiljaa tutustuin muihin opiskelijoihin. Siellä hän oli. Vähän ujostellen huomioitiin toisemme ja ensimmäinen kosketus häneen tapahtui yllättäen.

Käytin kuulokojetta, olin sen juuri saanut ja totuttelin siihen. Ja tapahtuipa niin, että tämä mies oli huomannut minut. Hän halusi tehdä aloitteen, mutta kuinka hän sen tekikään!

Rohkaistuen hän kysyi, oliko minulla antaa lainaksi kuulokojeen paristoa, kun hänellä oli virta pian lopussa. Kas, hänellä oli myös kuulokoje ja näin paristo sai toimia Amorina alkavalle seurustelullemme.

Niin avioiduimme ja lapsia syntyi. Eihän se elämä aina niin auvoista ole ollut, mutta olemme tunteneet, kuinka rakkauden side on vahvistunut välillemme aina vain tiukemmin.

Molemmilla on sairauksia, jotka olemme kantaneet yhdessä, kuten kuulovammankin.

Kun toinen väsyy, toiselta löytyy voimia ja tukea vaikeisiin päiviin.

Iloitsemme lapsista ja lastenlapsista, joiden kautta elämme kuin toista nuoruutta. Tärkeä voimavara meillä on myös huumori, jota viljelemme runsaasti.

Meillä on tapana, että muistamme toisiamme pienillä eleillä. Se saattaa olla vaikka kahvin tarjoaminen toiselle

tai kukkakimppu piristämään päivää.

Kun toisella on kipuja, hän saa hierontaa. Matkustelemme mielenkiintoisiin paikkoihin ja käymme kesäteatterissa katsomassa huumoripitoisia esityksiä.

Tärkeintä avioliitossamme on tuntea aitoa kiintymystä ja rakkautta puolisoon. Ja tunne siitä, ettei hän häviä rinnalta minnekään. Hän on aina lähellä tarvittaessa ja hänelle voi kertoa asioita, joita ei kenellekään muulle kertoisi.

Arkemme koostuu pienistä ja hyvistä hetkistä. Vaikka emme joka päivä muistaisi sanoa: Minä rakastan sinua, toinen tietää sen sanomattakin.

Tämä vuosikymmeniä kestänyt liitto sisältää aimo annoksen rakkautta, onnellisuutta ja kiitollisuutta. Annoimme lupauksen papin edessä, että tahdomme rakastaa ja pitää puolisosta huolta.

Sydänlupaus

Menin Heikkini kanssa naimisiin vuonna 1980, joten yhteistä taivalta on jo rutkasti takana. Mies 11 vuotta vanhempana ja kokeneempana osasi laatia avioehdot:

1. Emme käy kylässä yhtä usein kuin vanhempani.

2. Vaimo ei nalkuta!

3. Jos vaimo riitatilanteessa lähtee vanhempiensa tykö, mies ei hae pois. Minä kokematon ja kiltti tyttö hyväksyin avioehdot vastaan panematta. Häitä tanssittiin ystävien ja sukulaisten kanssa heinäkuun helteisenä iltana.

Muutin mieheni kotitilalle miniäksi, mutta pidin työni terveyskeskuksen sairaanhoitajana.

Kolmen vuoden kuluttua valmistui uusi asuinrakennus. Appivanhemmat halusivat jäädä asumaan vanhaan taloon, mikä oli ymmärrettävää, koska odotimme jo toista lasta. Kaikkiaan saimme kolme lasta.

Alusta alkaen meillä on ollut yhteinen tili, johon molemmilla on vapaa käyttöoikeus. Toinen yhteinen asia on ollut yhteinen täkki, eikä siis mikään leveä, kahden hengen täkki! Sen alla nukuttaa hyvin. Yöpaitani on edelleen sama, äitini tekemä, jota mies silittelee yökaudet. Myös huumorintaju yhdistää meitä.

Kotityöt jaamme sillä periaatteella, että se tekee, joka parhaiten osaa ja ehtii. Osaamme molemmat laittaa ruokaa ja leipoa. Usein kutsumme ystäviä tai sukulaisia luoksemme

Tapasimme aikanaan Honkaharjun tanssilavalla, ja tanssiharrastus jatkuu edelleen.

Olemme kiistelleet harvoin. Aiheena on ollut se, kumpi kosi ennen kihloihin menoa. Mietimme, onko koko avioliitto sen takia suuri erehdys, joskin molemmille mieleinen.

Kaksi vuotta sitten Italiassa vaellusmatkalla päätin korjata tilanteen. Päivällisen jälkeen pyysin mieheni keskilattialle matkaseurueemme eteen. Mies oli hyvin ällistynyt, kun kosin: ”Tahdotko sinä Heikki Sakari jatkaa avioliitoa kanssani ja rakastaa minua myötä- ja vastamäessä? Sekä aina totella minua?”

Rukkaset tuli, että pätkähti, ja vain muotovirheen takia. Aina-sana oli kohtuuton täytettäväksi hänen mielestään.

Avioliittoni mottona on ollut, että koska en saanut olla Heikin ensimmäinen, toivottavasti se viimeinen!

Miehen mahdollista kosintaa odotellen,

Tuula Partanen