Värikkäistä teoksista tunnetulla Soile Yli-Mäyryllä ei ole varsinaista lempiväriä. Sellainen on värien harmonia.
MAALAISKYLÄSTÄ MAAILMALLE
Uusimmissa teoksissa toistuu kirje, joka on sujautettu lähes joka tauluun. Taiteilijan mukaan meissä jokaisessa on lukemattomia muurattuja kirjeitä, joita emme koskaan avaa kenellekään. Tuskin edes itsellemme. Kuvan teos on nimeltään Palava kivi.
Soile Yli-Mäyry on ponnistanut pikkukylästä kansainvälisesti tunnetuksi taiteilijaksi. Hän kantaa usein kaulassaan kultaista avainta merkkinä siitä, että oikeat ovet avautuvat uteliaalle.
TEKSTI: Sanna Höglund
KUVAT: Mikko Lehtimäki
Kuortaneen Mäyryssä
Punamultaisen maalaistalon pihapiirissä kävelevä nainen säkenöi määrätietoista voimaa. Piikkareiden korkeat korot eivät hidasta tahtia. Hennon varren uuma on kiristetty ampiaisen mittoihin. Musta letti liehuu selässä, huulet räiskyvät punaisena. Taiteilija Soile Yli-Mäyry on kaikkea muuta kuin harmaavarpunen!
Hän rakastaa nahkavaatteita, koska silittäminen ei maistu. Lakatut kynnet ovat vahvat, samoin kädenpuristus.
Maalaismaiseman sijaan ilmestyksen voisi sijoittaa Välimeren rantaan piazzalle tai New Yorkin sykkeeseen. Molemmat miljööt ovat hänelle tuttuja.
”Nykissä avautuu näyttely keväällä. Muranon saarella Venetsiassa taas käyn vuoden aikana neljästi työmatkoilla tekemässä lasiveistoksia.”
Tärkein luomisen paikka on kuitenkin täällä, Mäyryn rauhassa. Kotipesässä, kuten taiteilija kutsuu 1800-luvulla rakennettua taloaan. ”Tällä hetkellä elän niin kuin hyvä on”, taiteilija huoahtaa.
Taide tavoittaa ihmisen
Yli-Mäyrylle hyvä tarkoittaa maalaamista pitkälle yöhön ja nukkumista puolille päivin. Herättyään taiteilija istahtaa tietokoneen ääreen ja hoitaa yhteyksiään maailman taidekenttään.
Välillä, yleisön pyynnöstä, Yli-Mäyry piipahtaa pihapiirissä sijaitsevassa taidehallissaan. Jossain vaiheessa on aika nauttia puoliso Pentti Koivusen valmistamat nakit ja muusi.
”Olen luvannut Pentille, että muistan syödä”, taiteilija virkkaa.
Illansuussa rivakka nainen pyöräilee läheisen Kuhajärven ympäri, sillä luomistyö vaatii kovan kunnon. Kun taiteilijan lempieläin pöllö huhuilee yön hämäryydessä, talon emäntä pistää ateljeessaan värejä järjestykseen. Näin kuluvat kesät.
Mäyryssä syntyneet taulut matkaavat maailmalle alkusyksystä. Tänä vuonna ensin Ranskan Nancyyn, sitten Pariisiin, New Delhiin, Dubaihin, New Yorkiin. Kesän kynnyksellä näyttely avautuu Tokiossa.
Aasian näyttelyn avajaisista taiteilija palaa Lahden talviasuntonsa kautta kotipesän maisemiin.
”Ulkomainen vieras saattaa Mäyryssä huudahtaa, että miten tällainen näyttely on metsässä! Itse en ajattele niin. Minulle miljoonakaupungissa sijaitseva galleria ei ole kotikylääni arvokkaampi paikka. Siellä, missä taide tavoittaa ihmisen, se on aina oikeassa paikassa”, Yli-Mäyry lataa.
Digiajan yksinäisyys
Taide, kaikissa muodoissaan, on Yli-Mäyryn mukaan silta ihmisen sisimpään. Kanava, joka tekee sielun liikkeet näkyviksi.
Taiteen tehtävä on heijastaa hiljaista, alitajuista tietoa, ihmisyyden ydintä. Siksi taide koskettaa kulttuuritaustasta, titteleistä tai asuinpaikasta riippumatta, niin maaseudulla kuin kaupungeissa.
”Siltaa sisimpään ei ylitetä tekniikan tai sivistyksen valtaväyliä pitkin”, Yli-Mäyry ymmärtää.
Yksi taiteilijan keskeinen teema on urbaanin ihmisen vieraantuminen luonnosta. Yli-Mäyry arvelee, että tulevaisuudessa maalaismaiseman hahmottaminen on digiajan kasvateille vaikeampaa kuin internetin abstraktien symbolien ymmärtäminen.
Tuoreimmissa lasiveistoksissa komeilee digitaaliorja. Asfalttiviidakon kasvatti, joka on hiljalleen näivettänyt sillan sisimpäänsä.
Yli-Mäyryä huolettaa, jos maaseudun nuoret istuvat yksin koneillaan ja keskustelevat pääosin netissä.
”Tällöin varsinainen elämä jää jonnekin nurkan taakse”, hän pohtii.
Maailman metropoleissa Yli-Mäyry on havainnut, miten keinotekoisen ympäristön rakentanut ihminen on itse ensimmäinen, joka särkyy.
”Vaikka meillä on nettiyhteydet ja kännykät, niillä ei pääse sisimpään. Ihminen voi olla yksinäisempi kuin koskaan.”
Erilainen lapsuus
Yksinäisyys on Yli-Mäyrylle tuttu tunne. Lapsena hän koki olevansa outo lintu kyläläisten joukossa kotitaustansa vuoksi, sillä molemmat vanhemmat olivat kuuroja.
Niin Soilen kuin hänen neljän kuulevan sisaruksensa ensimmäinen äidinkieli oli viittomakieli. Vanhempien äänenä toimiminen oli sisarusparvelle arkipäivää.
Yksi sivistyksen mittari on Yli-Mäyryn mukaan suhtautuminen erilaisuuteen. Hän muistelee vuosikymmenten takaista isän kanssa tehtyä Helsingin matkaa. Junassa ihmiset naureskelivat oudosti murahdelleelle miehelle.
”Minäkin tekeydyin kuuroksi ja jouduin kestämään isääni kohdistuneet herjat. Helsingissä nousin seisomaan ja sanoin kuuluvalla äänellä: Kiitos! Ei ihme, että minusta tuli ihmiskuvaaja. Isä opetti, että asennevamma on vammoista pahin”, hän kertoo.
Erilainen lapsuus on aikuisuudessa kääntynyt voimavaraksi ja kiitollisuuden aiheeksi, joka hehkuu taulujen kirkkaissa väreissä.
”Kotini oli paras taideakatemiani ”, Yli-Mäyry tiedostaa.
Nuorena Yli-Mäyry ei kuitenkaan halunnut tuoda taustaansa esiin, sillä hän koki sen vievän mielenkiinnon taiteesta sivupoluille. Asia tuli julkisuuteen vasta, kun perheen äiti palkittiin äitienpäivänä Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan mitalilla kultaristein, ja toimittajat ryhtyivät kyselemään, oliko presidentin kukittama nainen taiteilijalle sukua.
Työtä ja enkeleitä
Soilen taiteellinen lahjakkuus ilmeni jo varhain. Vanhemmat tukivat häntä parhaansa mukaan.
Kun tytär oli lukiossa, isä allekirjoitti keväällä pankissa vekselin, jotta niukkaan elämään tottunut neito saisi menolipun kesäksi Wieniin, rakastamansa taiteen pariin. Rahat paluulippuun Soile hankki kesätyöllään sairaalassa.
Taidekoulun Yli-Mäyry kävi 70-luvulla Stuttgartin taideakatemiassa.
”Minulla oli pitkään se harha, että kaikki ihmiset osaavat piirtää, koska piirtäminen oli minulle niin helppoa. Muotokuvakursseja vetäessäni havahduin, ettei näin ole. Ymmärsin, etten voi käyttää elämääni toisten opettamiseen, vaan minun on elettävä itse. Jos on saanut kuvallisen ilmaisun lahjan, on suorastaan rikollista jättää se käyttämättä”, hän perustelee.
80-luvun alkupuolella Yli-Mäyry ajautui taiteilijana umpikujaan. Hän koki jäävänsä yksin taiteensa kanssa ja päätti tehdä vastapainoksi jotain aivan muuta. Hän aloitti valtioteiden opinnot Helsingin yliopistossa.
Syntyi kipinä, joka avasi tien kansainväliseen menestykseen. Läpimurto tapahtui ilman apurahoja, ohi Helsingin taidepiirien ja virallisten instanssien.
Agenteikseen Yli-Mäyry nimeää työnsä, jotka oikea ihminen näkee oikeaan aikaan.
”Tottakai olen tehnyt myös pirusti töitä. On pitkän hiljaisuuden paikka, miten olen tähän kylään syntyneenä tyttönä voinut avata nämä kaikki ovet. Minulla on ollut hyviä enkeleitä matkassa”, hän ymmärtää.
Vuosien varrella valtiotieteen opinnot ovat jatkuneet. Viime vuonna taiteilija väitteli tohtoriksi.
”Valtio-opista muodostui elämän mittainen luovuuskurssi.”
Maalaistyttö tahtoo
Kaksikymmentä vuotta sitten Yli-Mäyry rakennutti synnyinkyläänsä taidehallin torneineen. Hanketta kummeksuttiin, eikä juuri kukaan uskonut menestykseen. Toisin kävi.
”Rakennutin hallin keskelle maalaismaisemaa merkiksi nuorelle, upealle taiteilijapolvelle, että maaseudun tyttökin voi pärjätä, kun tarpeeksi tahtoo ja uskoo tekemiseensä. Elämä ei ole kyselytunti tai odotushuone”, Yli-Mäyry napauttaa.
Kaulaa koristaa haastattelupäivänä kultainen avain. Lapsena, tällä samalla maalaistiellä, hän kantoi eri värisiksi maalaamiaan rauta-avaimia kaulassa. Ne antoivat uskoa siihen, että oma tie ja polku vielä löytyvät, oikeat ovet avautuvat aikanaan.
”Edelleen on ovia avattavana. Haluan säilyttää uteliaisuuteni”, hän päättää.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
