Minusta tuli tavallinen alasarjapalloilija

Mielipide

15.5.201702:00

Kolumni

Aimo Vainio

Alle viisivuotiaana olin kamalan huolissani, saanko koskaan pelipaitaa, jonka selässä on numero.

Sitten kasvoin ja aloin pelata jalkapalloa ja jääpalloa. Lopulta pelasin jääpalloliigaa 14 kautta. Uran aallonpohja ja huippu osuivat pohjoiseen.

Pohjalla oltiin joskus 1990-luvun alkupuolella. Alle 20-vuotiaana olin Jyväskylän Palloseuran varamaalivahti. Pakkasta oli ainakin 25 astetta. Lauantaina hävisimme reilusti Torniossa Näränperällä ja sunnuntaina Oulussa. Sitten suihkusta tuli kylmää vettä ja bussin lämmitys oli rikki.

Reilut kymmenen vuotta myöhemmin pelasin HIFK:n paidassa SM-finaalin Tornion Palloveikkoja vastaan. Haaparannan Gränsvallenilla oli yli 4 000 torniolaista, sillä kaikki halusivat voittaa HIFK:n. Meidän kannattajia Stadin Kingejä oli bussilastillinen. Silloin oltiin vieraskentällä.

Hopeamitali kaulassa mietin miten paljon vaivaa vaati päästä tänne ja miten paljon pitäisi tehdä lisää voittaakseen. Se ajatus tiivisti jääpallourani, kykyjen ylärajoilla mentiin. Helsinkiin palattiin lentokoneella.

Jääpallosta tuli päälajini, mutta jälkeenpäin katsottuna se oli vain sivujuonne. Paljon pidempi aika on kulunut jalkapallokentällä.

Se touhu alkoi tuosta pelipaitahuolesta ja jatkuu yhä.

Maali silloin tällöin olisi kiva, mutta alakerran luutana iloa täytyy kaapia jostain muusta. Ehkä eniten nautin täpäristä syötönkatkoista. Ne edustavat elämässä harvinaista tilanteen hallintaa. Olen ymmärtänyt pelaajien liikeradat, todennäköisimmät syötön suunnat ja pallon lentoradan. Pystyn toimimaan nopeasti arvioni perusteella.

Saan myös tyydytystä siitä, että harva huomaa suorituksen hienoutta, yleensä ainoa on selän takana tilannetta seuraava maalivahti. Kai se on myönnettävä puolustajan luonne.

Lisäksi urheilujoukkue on minulle paras sosiaalinen ympäristö. Mukana saa olla, vaikka ei aina jaksa niin jutella. Jos haluaa, voi jälkioluella kuunnella muiden horinoita ja miettiä tekemisiä kentillä. Suurin osa ystävistäni liittyykin jollain lailla jalkapallojoukkueisiin.

Brysselissä liityin ensitöikseni jalkapallojoukkueeseen. Löysin heti jonkun ryhmän, jossa osasin toimia. Se vähensi alkuhuolia merkittävästi.

Liityin alle kymmenvuotiaana Jyväskylän Palloseuraan. Kesällä pelattiin jalkapalloa. Urheilullisesti seura ei niin häävi ollut, ammattilaiseksi ei päässyt kukaan. Valmennuskin oli pelaajan isä -tasoa. Mutta kasvattajaseuran meriitit ovat muualla. Kaikkea muuta mietin nuorena, mutta harjoituksien jättämistä väliin en koskaan.

Jos Palloseura joskus jonkun tukimarkan yhteiskunnalta sai, on se ainakin minun kohdallani tuonut monta takaisin. Urheilu piti poissa pahanteosta, opetti yhdessä tekemisen merkityksen, antoi ystäviä ja lopulta minusta tuli ihan hyvä veronmaksaja.

Ehkä minulla joitain kunnianhimoisia tavoitteita urheilun suhteen nuorena oli. Mutta nyt kun jälkeenpäin katsoo, niin sillä melko satunnaisella pallon potkimisella oli elämälleni paljon suurempi merkitys.

Alasarjapalloilusta tuli oikeastaan huomaamatta koko elämän mittainen matka. Olen nyt 41-vuotias ja pelaan numerolla viisi. Jäljellä on kymmenen pelivuotta, sitten rupean huoltajaksi.