Ilkka Herlin: Muutoksen aika, taas

Neuvostoliiton romahdettua 1989 siirryimme Suomessakin uuteen aikaan. Se oli selvää tuolloin ja on sitä vieläkin. Joskus 1990-luvun alussa Suomessa oli venäläinen taidenäyttely nimeltään ”Muutoksen aika”.

Siihen oli kerätty venäläistä taidetta neljännesvuosisadan ajalta 1906–1931, siis duuman synnystä Stalinin vallan vakiintumiseen. Oli häkellyttävää ajatella Venäjää 25 vuotta taakse- ja eteenpäin.

Jos kerran muutoksen vakiintuminen Venäjällä kestää neljännesvuosisadan, miltä Venäjä näyttää joskus 2015–2020, tuumiskelin tuolloin. Toisaalta 25 vuotta toiseen suuntaan tarkoitti käytännössä koko sitä aikaa, jolloin olin havainnoinut yhteiskuntaa. Neuvostoliiton olemus painoi siihen vahvan leimansa.

Nyt lähestymme aikaa, jolloin voidaan arvioida, miten Venäjä on muuttunut neljännesvuosisadassa duuman toisen perustamisen jälkeen. Hieman samanlaisen kysymyksen eteen jouduin, kun keskustelin Hannele Pokan kanssa Venäjästä 2000-luvun alussa. Hän oli tuolloin niitä harvoja, jotka olivat työskennelleet venäläisten oligarkkien kanssa.

Pokka sanoi, että olisi kiinnostava tietää, minkälainen Putin on nyt vallassa ja minkälainen Putin jonakin päivänä Venäjän johdosta lähtee. Nyt voi molemmista tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä. Samalla voi arvioida, mihin suuntaan Venäjä on liikkunut.

Mielestäni on selvää, että alkuaikojen Putin pyrki saamaan paremmat suhteet länteen ja lisäämään yhteistyötä eri aloilla. Tämän arvion puolesta puhuvat monet seikat. Niistä tärkein on, että länsi on luontevampi kumppani Venäjälle kuin Kiina. Se puolestaan nähtiin valtavana riskinä Venäjälle. Nyt voidaan sanoa, että hän epäonnistui. Syystä tai toisesta lännessä ei ole saatu vuoropuhelua aikaan – muutamaa maata lukuun ottamatta – Venäjän kanssa.

Koska dialogi lännen kanssa epäonnistui, Venäjä kääntyi itään. Tätä operaatiota he olivat valmistelleet jo pitempään. Ukrainasta tuli tämän politiikan käännöspiste.

Miksi dialogi epäonnistui? Siihen on mielestäni kaksi syytä. Ensinnäkin USA ei koskaan ole toteuttanut Obaman reset-politiikkaa, vaan on johdonmukaisesti jatkanut unilateraalista eli yksipuolista toimintaansa.

Toiseksi EU ei ole kyennyt luomaan johdonmukaista Venäjän-politiikkaa, vaan on poukkoillut sinne tänne. Tämä on muutenkin ollut EU:n vaikeus. Ei ole saatu yhtenäistä politiikkaa aikaan sen kummemmin taloudessa kuin ulkopolitiikassa. Puhumattakaan energiapolitiikasta tai ruokaturvasta.

Tämän lisäksi tapahtuneen nojalla voidaan väittää, että olen ollut koko ajan väärässä. Ei Venäjän kanssa voi yrittääkään dialogia, monet sanovat. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että laiha sopu on parempi kuin lihava riita. Tämä pätee erityisesti Venäjään ja Euroopan unioniin, koska kummankaan geopoliittinen tai taloudellinen asema ei ole kovin hyvä.