Näitä asioita ei kannata naamakirjassa kertoa
Facebook on mielestäni parhaimmillaan tyvenenä aamuhetkenä, Antti Heikkinen kirjoittaa. ”Samalla saan kattavan kartoituksen siitä, millaisia mielipiteitä aamun kelit tai uutiset ihmisissä herättävät.”
Kuva: Timo Filpus16.6.202408:30
Facebook on kyllä mukava.
Tai mistäpä minä tiedän muiden somekanavien mukavuudesta, kun en niitä käytä. Enkä ole toistaiseksi tarvinnutkaan. Vallan nätisti olen tullut pelkällä naamakirjalla toimeen, vaikka se kuulemma nykymittapuun mukaan on enempi vanhusten juttu.
Olkoon minun puolestani. Eihän tässä enää niin poikasia olla.
Facebook on mielestäni parhaimmillaan tyvenenä aamuhetkenä. Sellaisena, jona olen saanut nukkua yöllisten kirjoitustöiden jälkeen vähän pitempään, sanotaan vaikka yhdeksään, ja kunnon ihmiset ovat havahtuneet jo paria tuntia aiemmin.
Totta kai he ovat aloittaneet päivänsä räpsäyttämällä päivityksen omista aamutunnelmistaan. Sängyssä makaillen ja Facebookia selaillen pääsen näppärästi perille siitä, vallitseeko ulkona mahdollisesti jonkinlainen poikkeussää ja onko aamun uutistarjonnassa jotain oikein päivänpolttavaa.
Samalla saan kattavan kartoituksen siitä, millaisia mielipiteitä aamun kelit tai uutiset ihmisissä herättävät. Yksi tykkää toisesta, toinen ei ollenkaan. Jonkun mielestä sade on aivan ihanaa, erään mielestä aurinko saisi rätköttää pilvettömältä taivaalta läpi suven.
Toki ihmisillä on myös yhdistäviä tekijöitä. Suomen urheilumenestys poikii aina satoja riemupäivityksiä, Euroviisuissa menestymättömyys taas saman verran ”mitä minä sanoin” -päivityksiä. Talvisin lumityöt närkästyttävät melkein kaikkia, kesällä taas ruohonleikkaaminen.
Itse samaistun lumitöiden purnaajiin. En tykkää yhtään, vaikka meidän etupihallamme ei paljon kolattavaa olekaan. Mutta kun lunta on ollut kolmena viime talvena aika rutosti, meillä päin ainakin, on avattavan alan pienuus kääntynyt vastukseksi.
Kun juuttaan lumi ei ole enää mahtunut minnekään! Tai mahtuuhan se, jos haluaa katsella olohuoneen akkunoista pelkkiä lumivalleja.
Ruohonleikkaamista taas rakastan. Se on istumatyöntekijälle eri hienoa, kun saa vetäistä työnnettävällä leikkurilla voikukkavarvikkoa lyhyemmäksi ja ajatella, että minä sain tuon aikaan. Siinä näkee työnsä jäljen heti ja se on minulle harvinaista herkkua.
Sama pätee halkojentekoon ja haravoimiseen.
Tätähän en tietenkään tohdi Facebookissa kertoa. Saisin välittömästi kommentteja, että tule vaan ajamaan meiltäkin nurmikko.
Niihin olisi tympeää vastata, jotta en tule ja aja ite ruohos. Kun en minä siitä nyt sentään niin paljoa nauti.
Puolenkymmentä vuotta sitten säädin Facebook-käyttäytymiselleni yhden säännön. Päätin lopettaa taideteosten julkisen arvostelun ja valtakunnan median maalittamaksi joutuneilla julkkiksilla sutkauttelun.
Olen pitänyt päätöksestäni kiinni ja huomannut sen hyväksi. Olen voinut paremmin, kun en ole sörkkinyt mieltäni asioilla, jotka eivät mopedini ohjaukseen millään tavalla vaikuta. Kehuskellut olen kyllä hyviä kirjoja, elokuvia ja näytelmiä.
Lisäksi olen yrittänyt nauraa itselleni, ennen kuin joku muu ennättää sen tehdä. Tämä pätee sekä someen että elämään yleensäkin. Siinä on vielä opettelemista, mutta sitäpähän se elämä on.
Jos minulle on sattunut jotain hupaisaa, olen yleensä jakanut sen Facebookiin. Esimerkiksi männätalvena pudotin vessanpönttöön puhelinkotelostani kaikki mahdolliset korttini sekunti sen jälkeen, kun olin pöntön vetäissyt.
Enimmät sain pelastettua, mutta yksi lähti sille tielleen. Kerroin tämän naamakirjassa ja sain herätettyä yleistä huvittuneisuutta.
Tälle tapaukselle esitettiin viime viikolla jälkinäytös. Se on vähän ällö. Sen takia en ilkeä sitä Facebookiin pistää.
Mutta jos minä nyt kerron sen tässä teille ja sovitaan, jotta ei huudella kylillä.
Kävipähän nimittäin niin, jotta minulle soitettiin Nilsiän vedenpuhdistamolta ja kerrottiin, jotta puhdistamon linjalla oli havaittu jotain haltuuni kuuluvaa.
Kysyin, jotta mitä – en siihen hätään korttitapausta muistanut. Ja kappas!
Sain oikein valokuvan, jossa 18-kesäisillä nuorukaiskasvoillani varustettu ajokorttini matkustaa vedenpuhdistamon linjalla pyllynpyyhepaperinroikalaiden ja muiden pitkästä putkistokierroksesta selvinneiden törkyjen seasta. Hirmu nätisti siellä hymyilin vertaisessani seurassa.
Puhdistamon työntekijä oli napannut kortin talteen, toki myös pessyt ja desinfioinut. Kortti toimitettiin minulle kotiin. Pidän sen nyt visusti jemmassa.
Koska esinehän on parhaimmillaan silloin, kun sillä on tarina. Minun ajokortillani on.
Mutta enhän minä nyt tuollaista tarinaa ala Facebookissa kertoa.
En, vaikka se miten mukava on.
Kirjoittaja on Nilsiässä asuva kirjailija.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
