EU:sta on tulossa tulonsiirtounioni

Europarlamentaarikko Mauri Pekkarisen (kesk.) EU:n rahajaossa ja aluekehityksessä virta vie pohjoisesta etelään. Kuva: Joonas Immonen

Suomen EU-jäsenyyden alkuaikoina puhuttiin paljon siitä, olemmeko nettomaksaja vai -saaja. Muutaman vuoden ajan maksumme EU:lle ja sieltä saamamme rahoitus olivatkin aika hyvässä tasapainossa. Unionin laajentuessa Itä-Euroopan maihin suunta on muuttunut. Nykyisellä ohjelmakaudella 2021 - 2027 maksamme viidestä kuuteen miljardia euroa enemmän kuin saamme.

Eniten miinukselle jäämme EU:n aluepolitiikan rahavirroissa. Tällä ohjelmakaudella maksamme aluepolitiikasta kehyskaudelle noin 4,5 ja saamme takaisin noin 1,5 miljardia euroa. Tämän voisi hyväksyä, jos muut meille tärkeät asiat, esimerkiksi EU:n sisämarkkinat, palvelisivat myös meitä. Niitä kuitenkin murretaan kaiken aikaa.

Energia- ja raaka-ainekriisin paineen alla EU:ssa päätettiin ensin, että Emu-kriteerejä ei tarvitse toistaiseksi noudattaa. Niinpä velkaa otettiin. Kohta sen jälkeen päätettiin, että valtiontukiin, jotka lähtökohtaisesti ovat kiellettyjä, sallittiin poikkeuksia.

Valtiontuista on toki voitu poiketa vähäisessä määrin muun muassa unionin heikoimmilla alueilla. Nyt parin kolmen vuoden ajan sallitussa menettelyssä näitä poikkeuksia on myönnetty noin 4 000 miljardin euron edestä. Siitä on sidottu, eli otettu käyttöön pitkälti yli 1 000 miljardia euroa. Edes likimain vastaavalla tavalla ei ole koskaan ennen sisämarkkinoita horjutettu.

Röyhkeimpiin esimerkkeihin mahdollisuuksien käyttämisestä kuuluu Saksan 10 miljardin euron tukilupaus Intelin puolijohdeinvestoinnille Magdeburgiin. Miljardien tai satojen miljoonien tukiesimerkkejä löytyy myös muun muassa Ranskasta, Italiasta ja Puolasta. Tämä ei ole reilua pienille vientimaille.

USA:n inflaation vähentämispakettia IRA:ta ei EU:n menettelystä voi syyttää. EU aloitti näet sisämarkkinoidensa rikkomisen lähes kaksi vuotta ennen IRA:n voimaan astumista.

Komission jo maaliskuussa julkistamissa uusissa valtiontukipuitteissa poikkeukset ovat tiukasti vihreään ja digitaaliseen siirtymään rajattuja ja siten hyväksyttävämpiä.

Sisämarkkinoiden ohella myös toisen EU-tarinan, tasapuolisen aluekehityksen, uskottavuus on kärsinyt kuluvan vaalikauden aikana.

EU:n yhteisen aluepolitiikan tarkoitus on tasata sekä jäsenmaiden välisiä että niiden sisäisiä kehityseroja, nyt 392 miljardin euron aluetuella. Vastaavasti muihin EU:n yhteisiin tarpeisiin käytettävä rahoitus tulisi kohdentaa tarve- eikä alueperusteisesti. Näin ei ole kuitenkaan käynyt.

Nyt EU:n budjetin ulkopuolelle on rakennettu uusia rahastoja, joiden rahavirtojen suunta on sama kuin aluetuessa. Ensin EU päätti 723,8 miljardin euron suuruisesta elvytyspaketista. Sen kohdentaminen noudattelee samaa aluepolitiikan tukien suuntaa. Saajamaiden sisällä rahat menevät suuriin kaupunkeihin. Esimerkiksi Bulgarian Sofian ja maan syrjäisempiin kuuluvien maakuntien bkt-erot ovat jopa 400 prosenttia.

EU:n ilmastotoimien taloudellisten vaikutusten lieventämiseen keksittiin sosiaalinen ilmastorahasto, 65 miljardia euroa. Myös sen jaossa on sama suunta kuin edellisissä. 45 miljardin euron modernisaatiorahasto puolestaan tukee kahtatoista köyhintä maata.

Muutaman vuoden aikana esimerkiksi Espanjan avustustuki on alue-, elvytys- ja sosiaalirahastoista noin 119, Italian noin 118 ja esimerkiksi Puolan noin 106 miljardia euroa. Tämän lisäksi päälle tulee lähes samansuuruinen lainatuki. Suomen vastaava saanto on 3,8. Maksuosuutemme on lähes 12 miljardia euroa. Lisäksi tulevat lähes yhtä suuret lainavastuut päälle.

Tänään alkuperäinen perustelu Suomen kaiken aikaa kasvavalle nettomaksuosuudelle ei enää päde. Sisämarkkinat eivät ole reilut. Eikä unionin itäisiä ja eteläisiä maita tueta enää vain aluetuilla. Sama on suunta lähes kaikessa EU:n rahanjaossa. Virta vie EU:ssa pohjoisesta etelään.

EU:sta on tullut tulonsiirtounioni. Ja mitä vielä onkaan edessä, kun unioni laajenee?

Mauri Pekkarinen

Euroopan parlamentin jäsen (kesk.)

ministeri