Kierrätyksessä elää aito bisnes

Tässä he ovat: kangasmaailman huippukierrättäjät. Anders Bengs (vas.), Sanna Rajala, Hannes Bengs ja Kalle Määttä muodostavat yli puolet design-yritys Coston ja lähes puolet kangasvalmistaja Pure Wasten väestä. 

Pure Wasten kankaita ja lankoja ei värjätä eikä niiden pesussa käytetä kemikaaleja. Joka erästä saadaan hiukan eri sävyistä kangasta riippuen lähdemateriaalien väristä. 

TEKSTI: Kaijaleena Runsten KUVAT: Ville-Petteri Määttä ja Pure Waste Textiles

Tässä yrityksessä elää sisäinen palo.

Pure Waste Textiles haluaa olla kierrätettyjen puuvillakankaiden valmistuksessa sitä, mitä goretex on kankaiden käsittelyteknologian puolella.

Pieni helsinkiläisyritys on kehittänyt kuidun, joka on rouhittu ja karstattu ylijäämäkankaista. Siitä voidaan kehrätä lankaa ja kutoa uutta kangasta, joka on käyttöarvoltaan aivan samanveroista kuin alkuperäinen denim- tai trikookangas.

Tavoitteena on luoda meidän teknologiasta niin vahva brandi, että kuluttajat arvostavat sitä kierrätyksen merkkinä. Sitten isot kansainväliset vaateyritykset kuten vaikka farkkumerkit Lee ja Diesel haluavat myös käyttää sitä, perustelevat Pure Waste Textilesin osakkaat Kalle Määttä ja Hannes Bengs.

Yrittäjät katsovat pidemmälle kuin seuraavaan sesonkiin. Heidän toiminnassaan laatua ei siis ole ilman, että tuotanto on kestävää.

Kaksikko on osakkaina myös design-yritys Costossa. He ryhtyivät selvittämään Aasiassa työskentelevän tuttavansa Jukka Pesolan kannustamina, kuinka paljon denimkangasta jää teollisuudessa ylijäämäksi. Kun farmareita leikataan ja ommellaan, jopa 10–15 prosenttia päätyy leikkuujätteeksi. Yli jää huima määrä kangasta: arviolta 450 miljoonaa metriä vuodessa.

Vastaavasti maailman t-paitojen tuotannossa käytetään noin 500 miljoonaa kiloa puuvillaa, josta leikkuujätteeksi jää 75 miljoonaa kiloa.

Voidaan perustellusti puhua denim- ja trikoojätevuorista.

Maantiedettä opiskellut Määttä laskee, että Kiinan denimkankaiden viljelyyn tarvitaan Turkin kokoinen maa-alue. Jätepuuvillan tuotanto peittäisi Kuwaitin.

Suurin osa maailman puuvillakankaista tuotetaan Kiinassa ja Intiassa, joissa myös viljellään lähes puolet maailman puuvillasta.

Kaikki kangasjäte ei ole arvotonta. Käyttökelpoisimpia osia myydään pörssissä noteeratulla hinnalla.

Määttä kertoo, että paikalliset yritykset käyttävät leikkuujätteitä uudelleen, mutta he lisäävät sen joukkoon raakapuuvillaa. ”Siellä ei uskota, että kokonaan kierrätetty kuitu olisi tarpeeksi pitkää, jotta siitä saataisiin kestävää kangasta.”

Pure Wasten denimkankaat valmistetaan Kiinassa. Trikookankaille Pure Waste suunnittelee omaa tuotantolaitosta Etelä-Intiaan. Kun suomalaisyrittäjät kävivät paikan päällä, selvisi, että pelkästään yksi tehdas saattaa tuottaa päivässä 20 tonnia kangasjätettä.

”Sitä ei ole mitään järkeä kuskata maailman laidalta toiselle”, Kalle Määttä toteaa.

Hanke vaatii kuitenkin paljon taustatyötä, jotta voidaan varmistaa suomalaisittain hyväksyttävät tuotannon normit. Tunnettuja ovat onnettomuudet ja muut ikävät uutiset työntekijöiden olosuhteista ja palkkauksesta.

Kotimaassa Pure Waste jatkaa teknistä kehitystyötä Tekesin avustamassa hankkeessa. Voitaneen puhua orgaanisen jätteen ”huippukierrätyksestä” (englanniksi upcycling, kierrätys on recycling).

Suunta on yhä ohuempiin lankoihin, joista kudotaan korkealaatuisimmat kankaat.

Kierrätyskuiduista halutaan Hannes Bengsin mukaan kehrätä niin hyvää lankaa, että siitä kudotut vaatteet ovat vähintään yhtä laadukkaita kuin käytettäessä alkuperäistä raakapuuvillaa.

Teknisen testauksen Pure Wastelle tekee sveitsiläinen testaus- ja auditointialan suuryritys, SGS. Denimkankaan testausta on teetetty myös Tampereen teknillisellä yliopistolla.

Puuvilla kuuluu maailman 20 eniten viljellyn maataloustuotteen joukkoon. Sen tuotantoon käytetään 33 miljoonaa hehtaaria.

Yhdessä suhteessa puuvilla on aivan maailman kärkeä. Sen viljely kuluttaa eniten vettä: 11 000 litraa vettä valmiiksi korjattua puuvillakiloa kohden. Lähes toinen mokoma vettä menee, kun kuituja aletaan käsitellä tuotantolaitoksella.

Puuvillan tuotanto entisessä Neuvostoliitossa oli jo aikoinaan pääsyy Aral-järven kuivumiseen.

Lisäksi puuvillan viljelyssä ja jalostuksessa kuluu syötäviä kasveja runsaammin erilaisia kemikaaleja.

Kalliisti tuotettua puuvillaa tuhlataan, niin alhaiseksi sen hyödyntämisaste jää. Kangasjäte on tämän vuoksi yksi maailman suurimmista käyttämättömistä luonnonvaroista.

Perinteisen puuvillantuotannon rinnalla on toki ryhdytty viljelemään luomupuuvillaa. Sen tuotannossa käytetään vähemmän kemikaaleja, mutta se on myös huomattavasti kalliimpaa. Ekologiseksi määritelty t-paita maksaa kaupassa 30 euroa, kun halpatuotantomallin saa alle kympillä.

Pure Wasten toiminnan lähtökohtana on ekologisuuden ohella se, että vaatteiden pitää sopia useimpien kuluttajien kukkarolle.

Kuluttaja saa kestävästi valmistettuja puuvillavaatteita ilman eko-luokan erityislisiä, Hannes Bengs sanoo.

”Meidän kuitu ei ole halvinta halvinta. Mutta olemme osoittaneet, että laatu ja ekologisuus voidaan saavuttaa kestävästi ja kohtuuhinnalla.”

Kolmas yrityksen toimintaa ohjaava tavoite on synnyttää työtä kotimaahan.

Unelmamme on, että voisimme tuoda vaatetuotantoa takaisin Suomeen, Määttä sanoo.

Ihan helppoa se ei kuitenkaan ole.

”Arvostamme sellaisia pk-yrityksiä kuten Masi Keiteleellä. He toimivat pohjia myöten kestävästi.”

Masi on Pohjoismaiden ainoa jäljellä oleva farkkujen valmistaja. Se valmisti alkukesällä Pure Waste denimistä sarjan farkkuja, jotka ovat nyt koekäytössä. Käyttökokemusten perusteella tiedetään, voidaanko tuotesarja lanseerata myyntiin.

”Olemme tilaajana pieni – se viimeinen asiakas jonossa, jos lähdemme tilaamaan tuotteitamme kaukaa. Mieluummin maksamme valmistajalle vähän enemmän, kun yritys sijaitsee lähialueilla”, toteaa Bengs.

Laatuvirheet pysyvät vähäisinä ja logistiikan kustannuksetkin kohtuullisina.

Kymmenkunnan kotimaisen yrityksen lisäksi yrittäjillä on kokemusta yhteistyöstä virolaisten kanssa. Coston kuulut hatut on jo kuuden vuoden ajan tehnyt sama tehdas Tallinnassa.

Suomesta ei hattutehdasta löydy. Tallinnaan on reilu 80 kilometriä. Sekin on lähituotantoa, Bengs muistuttaa.