Sekaisin parsasta

Kolumni

Kristiina hurmerinta

Roomaa ei rakennettu päivässä. Iisakin kirkkokin otti aikansa. Mutta että syötävän kasvattaminen vaatii vuosien työn ottaa hätäisemmältä ihmiseltä koville. Jos on päättänyt kasvattaa omassa puutarhassan parsaa, pitää oppia odottamaan.

Elämäni parsankasvattajana alkoi reilut kymmenen vuotta sitten. Ensimmäisenä vuonna heitin rennosti siemenet kevyisiin multiin. Ei tulosta.

Kokemuksesta viisastuneena ostin seuraavana vuonna taimia. Nyt rakentelin jo hiekkakumpua kasvien suojaksi ja perehdyin kirjallisuuteen sieltä täältä selaten. Oppimattomuus kaatoi ojaan. Taimet kuukahtivat sateisena kesänä eikä niistä näkynyt seuraavana keväänä enää minkäänlaista elonmerkkiä.

Sitten tuli rouva Rautalammilta. Häneltä sain mahtavia juurakoita. Ensimmäinen ihan oikea parsapenkkini näytti komealta. Alkoi vuosia kestänyt odotus. Syksyisin peittelin penkin hyvin palaneella kompostilla, kevääseen herättelin tuhkalla. Oli hiljaista. Parsa palkitsi kuitenkin uskollisuuteni työntämällä joka kevät esiin hennot varret.

”Olet kohta maalissa. Sinnittele vielä vuosi tai pari”, kannusti parsaharrastaja vieraillessaan plantaasillani.

Omaa satoa odotellessa otin tuntumaa kotimaiseen parsaan. Harvinainen herkku on rapsakkaa ja hienostuneen makuista. Sitä kerran maistettuaan ei tuhansia kilometrejä reissannut markettien kaukoparsa maistu enää miltään.

”Parsa on parasta juuri poimittuna”, kuittasi parsaharrastaja.

Asparagus officinales on puhuttanut ihmiskuntaa jo muutaman vuosituhannen ajan. Se mainitaan yhdeksi maailman kuitupitoisimmista elintarvikkeista. Vino pino vitamiineja sekä foolihappo tekevät siitä erityisesti sydäntä ja verisuonia hellivän herkun.

”Sillä on kautta aikojen hoidettu myös nivelrikkoja ja reumatismia” tiesi harrastaja.

Ludwig XV:n keittiömestarin keittokirja 1700-luvulta muistuttaa, että parsa poistaa myös pahantuulisuutta ja laimentaa sapekkuutta.

”Täydellistä superruokaa. Ja minä kun luulin sitä vain maljakkohöysteeksi”, ihasteli viikonloppuvieras.

Parsassa mikään ei ole mitätöntä. Ja senhän tiesivät jo antiikin kreikkalaiset. Hippokrates paranteli parsalla muun muassa virtsavaivoja. Sitten huomattiin sen vaikutukset rakkauselämään. Loppu onkin sitten jo historiaa.

Parsafallokset varmistivat eroottisilla ominaisuuksillaan itselleen ikuisen paikan ihmiskunnan ruokapöydässä. ”Iso, sinipunainen, rypyläpäinen parsa herättää taatusti uneliammankin Prinsessa Ruususen”, kirjoittaa Jukka Mannerkorpi.

Tänä keväänä juhlimme ensimmäistä satoamme. Hyvää oli kannattanut odottaa.

”Parasta parsaa. Ikinä”, ylisti tytär.

Maku. Rakenne. Ulkomuoto. Kaikki kohdallaan. Uurastus oli palkittu.

Muutaman päivän kuluttua ensimmäisestä parsajuhlasta pidimme puutarhatalkoot. Maata käännettiin. Kylvettiin siemeniä. Istutettiin kaaleja. Kesken kiireiden piipahdin asioilla. Palatessani minua odotti kauhea yllätys. Veljenpoikani oli juuri kääntämässä viimeistä parsakasvustoa ylösalaisin.

”Ei!” kirkaisin kauhuissani.

”Muista Roomaa ja Iisakin kirkkoa”, rauhoitteli tytär.