Paras palkinto

Peltoruusun tädillä oli aina karkkia, me kaikki tiedettiin se. Kun hänen luonaan jaksoi istua tarpeeksi kauan, mummo kaivoi peltirasian esiin ja saatiin valita.

Saatiin me toki namia muiltakin mummoilta. Sitten oli niitäkin, joilta ei saanut karkkia koskaan, mutta he olivat selvästi niin hirmuisen iloisia meidän käynneistämme, että piipahdimme aina heidän luonaan.

Polenin tädin jutut olivat vähän hassuja. Ne kulkivat aina samaa rataa, niin että osattiin ne melkein ulkoa. Ei se oikeastaan haitannut, hiukan huvitti vain.

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että lapsuuden viettäminen vanhainkodin vieressä oli oikeastaan lahja.

Nuorena aikuisena silittelin samassa vanhainkodissa oman isoisäni käsiä, kun muuta kommunikointia ei enää ollut.

”Sinä olet hyvä ihminen”, oli hänen viimeinen lauseensa minulle. Tuskin tiesi kelle puhui.

Kosketus on niin tärkeää.

Viimeksi, viime kevääseen saakka kävin samassa tutussa talossa katsomassa isääni. Syöttämässä ja silittämässä päätä.

Vuosikymmenien varrella vanhukset ovat muuttuneet yhä vanhemmiksi ja huonokuntoisemmiksi. Hoitajat ovat entistä tiukemmalla.

Vanhuksille toimintaa, seuraa ja läheisyyttä tarjoavat vapaaehtoiset ovat kullan arvoisia. s. 4.

Maija Loponen toteaa viisaasti, ettei kukaan tekisi hommaa, ellei itsekin saisi jotain.

Eikä nyt puhuta karkista.

Mia Palokallio