Itsetunto kohenee erityisluokassa

Irmeli Otava ottaa koulutulokkaat iloisin mielin vastaan. Hänen mielestään myös lapset vaikuttavat olevan tyytyväisiä kouluun. 

Kun erityisluokanopettaja Irmeli Otava aloittaa uuden kouluvuoden Kauhajoen Koulukeskuksessa, hänen ei tarvitse arvuutella, osuuko luokkaan vilkkaita tai keskittymishäiriöisiä lapsia. Hänelle tulevaan kymmenen oppilaan luokkaan valikoituu varmasti muutamia oppilaita, joille keskittyminen on vaikeaa. Sen lisäksi Otavan luokassa aloittavat koulutiensä ne pitäjän koulutulokkaat, joilla on todettu kielenkehityksen viivettä, ennustettua lukivaikeutta tai muuten vain kypsymättömyyttä kehityksessä.

Tavoitteena on, että ainakin osa luokan erityislapsista pystyisi tulevina vuosina siirtymään tavalliseen luokkaan.

Otavan mukaan on erittäin tärkeää, että erityislapset huomioidaan jo päivähoidossa ja esikoulussa. ”Silloin lapset pystyvät jo varhain luomaan oman minäkuvansa ja oppivat myös omat vahvuutensa.”

Monella erityisluokkalaisella on huono itsetunto, kun koulu alkaa. He ovat tottuneet siihen, että aikuiset ovat heihin tyytymättömiä. Ilmassa on tappiomielialaa: en osaa enkä opi. Erityisluokassa tämä asenne koetetaan selättää.

”Tässä luokassa on ihan turha sanoa lapsille, että ole hiljaa. Sitä he ovat kuulleet jo ennen tänne tuloaan tarpeeksi”, Otava sanoo.

Hän pyrkii ohjaamaan suojattejaan positiivisuuden kautta.

”Kyllä sä vielä jaksat.”

”Käy vaikka välillä juomassa vettä niin jaksat paremmin.”

”Kun teet tämän urakan valmiiksi, saat lopettaa.”

Toisin sanoen älä-alkuisia kieltoja ei tässä luokassa jankuteta. Tämä ei silti tarkoita sitä, ettei Irmeli-opettaja olisi luokan pomo.

”Jonain vuonna oppilas totesi kahden viikon jälkeen, että Irmeli, sinä olet täällä kuningas.”

Otava toivoo, että myös kodeista löytyisi arjen kuninkaita ja kuningattaria. Sellaisia äitejä ja isiä, jotka näyttävät kaapin paikan. Ennen opettajan uraansa Otava työskenteli pitkään päivähoidossa. Vuosikymmenten aikana hän on seurannut aitiopaikalta, kuinka yhä suurempi osa vanhemmista on kadottanut roolinsa vanhempana.

”Osa vanhemmista haluaa olla lapsen kaveri.”

Otava muistuttaa, että vanhemman velvollisuuksiin kuuluu myös pettymysten tuottaminen lapselle. Lapsi ei aina voi saada haluamaansa.

Ilmeistä on, että monissa perheissä tarvitaan apua vanhemmuuteen. Kun Otavan omat lapset olivat pieniä 1980-luvulla, hänen kotipaikkakunnallaan Karviassa neuvola järjesti kasvattajia valmentavaa perhekoulua.

”Siihen olisi tarvetta vielä nytkin”, hän pohtii.

Koulut opastavat isiä ja äitejä vanhempainilloissa.

”Kuitenkin vanhempainilloista ovat poissa usein juuri ne, jotka niistä eniten hyötyisivät.”

Siihen Otava vetää kodin ja koulun välille tiukan rajan, ettei koulussa aleta miettiä sitä, mitä kotona tehdään tai jätetään tekemättä.

”Me teemme vain oman osuutemme täällä.”

Erityisluokanopettajaksi Otava päätyi aikanaan opiskelemaan sen vuoksi, että häntä kiehtoi se, miten lasta voi oppimisvaikeuksista huolimatta auttaa.

Hän aloitti uransa lastentarhanopettajana Tampereella. Myöhemmin perhe muutti Karviaan, kun isäntä ryhtyi sivutoimiseksi maanviljelijäksi.

Ennen erityisluokanopettajan opintoja Otava opetti muutaman vuoden kyläkoulussa ja ehti huomata, millainen kiire yleisopetuksessa vallitsee. Erityisopetuksessa edetään kunkin lapsen omalla tahdilla eikä sen mukaan, että esimerkiksi tietyn kirjan kaikki kappaleet on ehdittävä kahlata lukuvuoden aikana läpi.

Nykykouluissa erityisopettajista on huutava pula, kun erityislasten määrä lisääntyy nopeasti. Otava muistuttaa, ettei kyse ole vain erityisoppilaiden lukumäärän kasvusta vaan myös siitä, että lasten ongelmiin tartutaan ylipäänsä aiempaa herkemmin. Vilkkaita oppilaita on aina ollut. He olivat ennen vanhaan usein luokkien pellejä.

”Sitä olen myös joskus miettinyt, onko osasyy siinä, että erilaisuuden sietokyky on pienentynyt. Jos joku aiheuttaa häiriötä, aikuisen pasmat menevät siitä sekaisin.”