Lainsäätäjä ja kauppa täyttävät viljelijöiden arjen talkootöillä

Maatiloista on tullut yhä vahvemmin tiedon tuottajia. Moni viljelijä kokee, että ruoasta on tullut tilojen sivutuote.  Kuva: Kari Salonen

Pääkirjoitus|Politiikka

1.9.202506:30

Pääkirjoitus

Juhani Reku

Jäljitettävyys sekä tuotantotapojen ja -menetelmien todennettavuus on ollut suomalaisen elintarviketuotannon vahvuus jo kauan. Tuotantoon liittyvät kirjaamisvelvoitteet ovat itse asiassa niin oleellinen osa suomalaista elintarviketuotantoa, että välillä viljelijät oikeutetusti kritisoivat viranomaisrekistereihin sekä viranomaisten ja elintarvikeketjun kaupallisten toimijoiden palveluihin kirjattujen tietojen olevan maatalouden päätuote.

Lainsäädännön ja tukiehtojen tiukoista vaatimuksista huolimatta esimerkiksi Lidl on alkanut vaatia sille suoraan tavaraa toimittavilta suomalaistiloilta massiivisia selvityksiä toiminnastaan (MT 29.8.). Vastaavanlaisia vaatimuksia tuotannon auditoinnista ovat esittäneet vuosien varrella muutkin kauppaketjut.

Oma lukunsa turhasta lisätyöstä on EU:n metsäkatoasetuksen poikima vaatimus kotimaisen naudanlihantuotannon kestävyyden todentamisesta. Jatkossa kotimaisestakin naudanlihasta on pystyttävä osoittamaan, että sen tuotanto ei ole johtanut metsän pysyvään häviämiseen.

Siinä missä Suomessa vastuu asetuksen edellyttämän todentamisjärjestelmän valmistelusta on kaatunut yksityisen sektorin harteille, osassa EU-maista siitä on huolehtinut hallinto.

Työtä ei yhtään helpota se, että koko asetuksen yllä leijailee yhä epävarmuus, jollaista EU:n kaltaiselta lainsäätäjätaholta ei voi hyväksyä: asetuksen lopullisesta tulkinnasta ei ole edelleenkään täyttä varmuutta, ja unionissa on vahvaa painetta koko asetuksen avaamiseen vielä sen voimaan astumisen kynnyksellä.

Suomessa maa- ja metsätalousministeriöllä oli pitkään vaikeuksia saada muodostettua asetustekstistä tulkinta siitä, millaisissa tilanteissa suomalaiseen naudanlihantuotantoon liittyvä metsän tai jopa yksittäisten puiden kaataminen voisi aiheuttaa asetuksessa tarkoitettua pysyvää metsän häviämistä. Tulkintaepäselvyyden vuoksi nautatilojen tuotantorakennusinvestoinnit olivat jäissä, ja jopa uhanalaisten metsälaitumien ennallistaminen oltiin tulkitsemassa asetuksen tarkoittamaksi metsän hävittämiseksi (MT 29.2.2024).

Nyt metsäkatoasetuksen kansallinen tulkinta lähtee siitä, että metsäkatoa ei ole tapahtunut, jos metsä on muutettu maatalouskäyttöön viimeistään 31.12.2020. Maatalouskäyttöön tämän jälkeen raivatulla alueella tuotettu naudanliha sen sijaan ei täytä asetuksen vaatimuksia – ellei se edistä eläinten hyvinvointia tai paranna ympäristön monimuotoisuutta.

Näiden vaatimusten täyttyminen täytyy jatkossa todentaa. Suomalaista tuotantoa koskevien kirjaamis- ja ilmoitusvelvoitteiden ansiosta tehtävän voisi olettaa kotimaisen naudanlihantuotannon osalta varsin helpoksi. Myös metsistä, metsän hoidosta ja metsävaroista Suomessa on olemassa enemmän tietoa kuin varmaan missään muualla maailmassa.

Kirjaamisvaatimusten ansiosta viranomaisten rekistereistä löytyy jo nykyisellään ajantasainen tieto siitä, missä eläin on ja missä se on elämänsä aikana ollut. Alueet, jotka ovat olleet maatalousmaata ennen vuonna 2021, ovat täsmällisesti kirjattuna peltolohkorekisteriin. Asetuksen mukaisesti toimivien nautatilojen selvittämisen ei pitäisi olla viranomaisille siten työ eikä mikään. Kertaluonteisen selvityksen pitäisi myös riittää, ja uutta selvitystä pitäisi edellyttää vain silloin, kun investoidaan uuteen tuotantorakennukseen tai tilan hallintaan tulee uutta peltoa.

Moni EU-kansalainen näkee jo nykyisellään unionin päätöksenteon ennakoimattomaksi ja suorastaan laaduttomaksi. Metsäkatoasetuksen ympärille rakentunut soppa ei tätä tunnetta varmastikaan vähennä, varsinkaan jos sen myötä tiloille tulee jälleen uutta hallintotyötä tai jos Brasiliasta virtaa EU-markkinoille tuotteita, jotka eivät asetuksen vaatimuksia täytä.