Viljelijästä tehdään syyllistä meren tilaan

Keskustelu Itämeren heikosta tilasta ja sen yhteydestä suomalaiseen maatalouteen on tasoltaan masentavaa. Asiantuntijoiden ääni on hukutettu poliittisesti tarkoitushakuisiin mielipiteisiin.

Erityisesti Helsingin Sanomat ja Yle ovat kesän aikana jankuttaneet maatalouden vastuuta ravinnepäästöistä Itämereen. Samaan hengenvetoon on vaadittu nopeita toimia päästöjen kuriinsaamiseksi.

Keskiverto viljelijä vaikuttaa muutamaan ympäristötutkijaan ja heidän avullaan asiaan perehtyneisiin toimittajiin verrattuna ylivertaiselta ravinneasiantuntijalta. Viljelijä tietää, ettei ravinnehuuhtouma voi tulla viljelystä, jos peltoon on kylvetty sama määrä ravinteita kuin sieltä sadon mukana korjataan.

Suomessa lähes kaikki maatilat ovat sitoutuneet ympäristöohjelmaan. Se rajaa tiukasti lannoitteiden käyttöä ja edellyttää ravinnetaseen tarkkaa seurantaa ja raportointia. Viranomaiset valvovat ehtojen noudattamista.

Peltoon varastoituneita ravinteita on huuhtoutunut vesistöihin myös lannoitusrajoitteiden jälkeen, mutta tässäkin on jo vuosikausia ollut nähtävissä päästöjen selvä väheneminen.

Viljelijöillä on halua ja valmiutta tehdä edelleen työtä ravinnepäästöjen vähentämiseksi. Kaikkien pitäisi kuitenkin ymmärtää, että nollatasoon pääsy on mahdotonta.

”Jos halutaan, että meillä on suunnilleen kulutusta vastaava määrä maataloustuotantoa, on vain hyväksyttävä, että näin se on”, MTT:n ympäristötutkimuksen johtaja Jyrki Aakkula toteaa (MT 29.8.).

Mennyt kesä toi Suomenlahdelle mittavat sinileväesiintymät. Tutkijat olivat varsin yksimielisiä siitä, että levä sai kasvuvoimansa meren omista fosforivarastoista.

Meren pohjaan varastoitunut fosfori on osin peruja rantavaltioiden menneiden vuosikymmenten maataloudesta, mutta se yksin ei varastoja selitä. Itämeren rantojen kasvavien kaupunkien jätevesien puhdistus oli retuperällä 1900-luvun lopulle saakka.

Ongelma koski myös suur-Helsingin jätevesiä, eikä niitä nähty ongelmaksi kuin omien rantojen saastaisuuden osalta. Rantojen saastumista ehkäistiin rakentamalla jätevesiputki avomerelle vielä 1980-luvulla. Sinne ohjatun veden laatu on toki vuosien varrella parantunut.

Aikoinaan mereen päätyneet ravinteet eivät sieltä poistu, vaikka maatalous lopetettaisiin Suomesta kokonaan. Silti jokakesäinen sinileväkeskustelu ja esitetyt syytökset kohdistuvat aina tämän päivän maatalouteen.

Julkinen keskustelu leimaa viljelijän syylliseksi Itämeren tilaan. Syytös on kohtuuton, mutta yhä hankalammaksi se muuttuu, kun sitä käytetään poliittisten intohimojen toteuttamiseen.

Vihreät ajavat puheenjohtajansa, ympäristöministeri Ville Niinistön johdolla suuria muutoksia maatalouden ympäristönormeihin. Ponnahduslautana Niinistö on käyttänyt kesän leväkeskustelua.

Niinistö on kovin sanoin syyttänyt tuottajien etujärjestöä MTK:ta vanhakantaisuudesta ja pitänyt sitä hankalimpana esteenä vesiensuojelulle.

Jokin raja pitäisi olla poliittisella retoriikallakin. Useimmat vesiensuojelun erityishankkeet perustuvat nimenomaan MTK:n, viljelijöiden ja ympäristöhallinnon yhteistyöhön.

Niinistön hyökkäävä tyylilaji palvelee enemmän kaupunkivihreiden äänten kalastelua kuin vesiensuojelua. Se lienee tarkoituskin. Kovilla puheilla vihreät valmistautuu jättämään hallituksen.

Politiikkamuutoksissa MTK:n tehtävä on huolehtia jäsentensä toimeentulosta. Viljelijöille kalliita muutoksia on vaikea kaupata, ellei niiden kustannuksille löydy korvaajaa.

Ainoa raha, mitä Ville Niinistö on esittänyt, ovat leikkaukset muista maatalouden rahoista.