Kolumni

Kaiken maailman hiihtelijät ladulla – millainen sivakoija sinä olet?

MT:n kolumnisti Eveliina Kutila löytää hiihdon harrastajista neljä tyyppiä ja tunnistaa itsessään jotain niistä kaikista.

Etelä-Suomessakin vallitseva luminen talvi on saanut kaikenlaisia hiihtäjiä liikkeelle. Empiiristen havaintojeni mukaan hiihtelijöitä voi leikkimielisesti hieman luokitella. Nämä eivät päde ainoastaan täällä kehä-III:n sisäpuolella, vaan monenlaisia suksilla liikkujia on vuosien varrella tullut vastaan eri puolilla maata.

Tervaskantohiihtelijät ovat niitä mummoja ja pappoja, jotka sivakoivat vähintään tuhat kilometriä talvessa. He ovat kouluun hiihtänyttä sukupolvea, jolle suksiminen on yhtä luonteva etenemistapa kuin kävely. Tervaskannot myös muistavat aina kannustaa jokaista ladulla tapaamansa lasta: “Oletpas sinä reipas hiihtäjä.”

Takuuvarmasti näitä tapaa lenkin rankimmassa nousussa, jossa he tulevat ja painelevat kevyen näköisesti ohitse, kun itse puuskuttaa viimeisillä voimilla kinkaman yli.

Anorakkihiihtäjän tunnistaa takkivalinnan lisäksi välineistä, joita ei ole ihan viime vuosina uusittu. Heillä ei uusien suksien hankinta käy edes mielessä ennen kuin niillä ei yksinkertaisesti enää pysty hiihtämään. Mitä sitä hyviä vaihtamaan, kun huoltamalla ne pysyvät kunnossa vielä ainakin muutaman talven. Uudet hankitaan, kun mono vuotaa, sauva katkeaa tai suksi hajoaa alle.

Trikoopeppu vetää ihonmyötäisessä hiihtoasussa juomavyö lantiolla keikkuen ja sykemittaria välillä vilkuillen. Näitä näkee useammin etenemässä vapaalla tyylillä kuin perinteisellä, mutta monilta sujuvat molemmat .Tallin nurkasta saattaa löytyä eri sukset erilaisiin tarpeisiin ja keleihin.

Sekaan mahtuu niin nuorempia kilpahiihtäjiä kuin vakavissaan kuntoilevia keski-ikäisiä. Heille itse treenin lisäksi on tärkeää jälkihiihdot: kelin, pidon ja luiston analysointi. Kilometrit kirjataan ylös, jotta työpaikan kahvihuoneessa on mitä vertailla.

Lasten kanssa hiihteleville vanhemmille ei ole koulun liikuntatunneilta jäänyt traumoja, jotka estäisivät heitä ohjaamasta jälkikasvuaan jalon lajin pariin. Mitä pienempi lapsi, sitä söpömpi parivaljakko tämä on. Osa lapsista hiihtää vallan vapaaehtoisesti, mutta isompia voi joutua jo houkuttelemaan vähän enemmän.

Olenpa tavannut niitäkin, jotka ovat ladulla ruutuaikaa tienaamassa.

Millainen hiihtäjä minä sitten olen? Vähän näitä kaikkia. Ehdoton elämäntavoitteeni on tulla tervaskantohiihtäjäksi, joka painelee hengästymättä satoja, ellei jopa tuhansia kilometrejä talvessa.

Olen myös lapsensa latukaveriksi munkkikaakaolla houkutteleva perinteiden vaalija. Toisaalta suhtaudun trikoopepun lailla hiihtoon, mutta minulla on anorakkihiihtäjän sukset – vielä toistaiseksi, joskin uusien hankinta lähestyy vääjäämättä.

Kirjoittaja on Mannerheimin Lastensuojeluliiton tiedottaja.

Lue lisää

Onko onnea olla nuori some-ajassa? "Aika harvalle tuli aikoinaan mieleen lähetellä tuntemattomille etanapostilla omien sukuelintensä kuvia"

Minimalismi kiehtoo – mutta voi hyvänen aika, että siihen on matkaa!

"Kaikesta etätyön hehkutuksesta huolimatta yllättävän moni pomoportaassa on sitä mieltä, että työt on tehtävä työpaikalla"

Levi ja Ruka lataavat massiiviset säilölumireservinsä rinteisiin – laskettelukausi pääsee kummassakin vauhtiin 8. lokakuuta