Jäähyväiset Kaipolalle – Maailma ajoi ohitsesi - Kommentit - Maaseudun Tulevaisuus
Kommentit

Jäähyväiset Kaipolalle – Maailma ajoi ohitsesi

Maailmanjärjestys Jämsänjokilaaksossa keinahti vakavasti, kun UPM ilmoitti sulkevansa Kaipolan tehtaan.

Kun UPM ilmoitti eilen sulkevansa Kaipolan tehtaan, järisi maa ainakin Jämsän seudulla.

Paperitehtaan kyljessä on totuttu tiettyyn maailmanjärjestykseen. Kun piipusta tulee vesihöyryä, kaikki on hyvin.

Mutta Kaipolan tehtaan piipuista ei kohta tulekaan tuttua ja turvallista höyryä. Kuumahierteen lempeä tuoksu katoaa. Maailma ajoi Päijänteen rannalla 1950-luvulta asti paperia valmistaneen tehtaan ohitse.

Maaseutu ja metsäteollisuus ovat kietoutuneet Kaipolan tehtaalla erityisellä tavalla yhteen. Kun tehdas perustettiin vuonna 1952, sinne piti saada työntekijöitä. Läheisen Jämsänkosken tehtaan väestä ei riittänyt Kaipolaan, vaan piti rekrytoida ihan uusia.

Sellaisia saatiin paikallisten maanviljelijöiden pojista. Moni jatkoi pienen viljatilansa hoitamista siinä siivellä. Maaseudun elinkeinorakenteen muuttuessa tehdas tarjosi turvallisen elinkeinon – ja mahdollisuuden asua ja elää edelleen kotitilalla.

Talonpoikien tehtaan väki poikkesikin melkoisesti läheisen Jämsänkosken tehtaan väestä. Kaipolassa oli vahva kokoomuslainen henki, kun taas Jämsänkoskella tunnustettiin vahvasti punaista väriä.

Nämä olivat sellaisia asioita, jotka sisäistettiin Jämsän seudulla hiljaisena tietona. Myös junan tuomien perheiden lapset opetettiin tavoille.

Minä olin yksi niistä monista junan tuomista. Meidän perheemme muutti Valkeakoskelta Kaipolaan yhtä päivää ennen kuin aloitin koulutieni elokuussa 1983. Haason perhe oli malliesimerkki suomalaisen metsäteollisuuden tavasta toimia. Jos halusi edetä uralla, oli muutettava. Ajateltiin, että lapset sopeutuvat ja kyllä se vaimokin siitä tottuu.

Asuimme alkuun Kaipolan Tiirinniemessä, Päijänteen rannalla. Siellä missä suurin osa muistakin junantuomista perheistä ainakin alkuun asui.

Koulutieni kulki tehtaan puun vastaanoton läpi. Juoksentelin siellä reppu selässä kahden muun luokkakaverin kanssa. Kurkistelimme puunkuljettimien syövereihin, junien lastausalueella vaunuihin ja kiipeilimme kielletyissä paikoissa.

Tehtaan varjossa kasvanut lapsi oppii kaikenlaista. Kuten sen, että toista Kaipolan tehtaan sisään vievistä käytävistä kutsutaan uraputkeksi ja toista hukkaputkeksi. Niin oli maailman järjestys.

Tuolloin 1980-luvulla Jämsänjokilaaksossa elettiin vahvaa kasvun kautta. Tehtaille rakennettiin uusia konelinjoja. Jämsän kaupungilla riitti verotuloja. Lasten harrastustoimintaan oli aina rahaa. Hammashoidosta ei tarvinnut tinkiä. 1990-luvun lamakaan ei tuntunut Jämsässä erityisen kauhealta.

Kun koululuokalla katsoi ympärilleen, puolilla luokan lapsista oli vähintään jompikumpi vanhemmista tehtaalla töissä. Neljännes vanhemmista työskenteli kaupungilla, poliisilaitoksella tai aluesairaalassa. Yksi tuli aina maatilalta ja loput olivat yrittäjäperheiden vesoja.

Himoksen perustamiselle vähän naureskeltiin. Kyllähän leipä tulee aina oikeista töistä.

Kun lukiossa järjestettiin oppilaille mahdollisuuksia tutustua tulevaisuuden opiskelupaikkoihin, ensimmäisenä paikalle marssitettiin joku pari vuotta sitten samasta lukiosta ylioppilaaksi päässyt prosessitekniikkaa opiskeleva teekkari. Diplomi-insinöörin ura tehtaalla oli hienointa, mitä saattoi kuvitella.

Maailma näytti vahvasti siltä, että mikään ei tehtaiden luomaa yhteiskunnan järjestystä voi horjuttaa.

Olin vannonut, etten koskaan mene tehtaalle töihin. Sen päätöksen jouduin vetämään takaisin, kun eteeni tarjoutui mahdollisuus työskennellä vuosi UPM:n Kaipolan ja Jämsänkosken tehtaiden viestinnässä vuonna 2002.

Oli mielenkiintoista päästä kokeman tehtaan maailma myös aitojen sisältä käsin. Vaikka isä oli ottanut minua lapsena usein konttorilleen mukaan ja olin tehdassaleissa käynyt, tehtaan väkeen tutustuminen aikuisena oli tärkeä kokemus.

Samalla pääsin opettelemaan kuinka pörssiyhtiö toimii. Havaitsin, että päätöksenteko olikin jo jossain muualla kuin tehtaanjohtajan käsissä. Tehtaanjohtaja ei ollutkaan Jumalasta seuraava. Maailmantalous vaikutti entistä enemmän tehtaan tulevaisuuteen.

Vielä silloin usko maailmanjärjestykseen eli vahvana. Tehtaalla oltiin ylpeitä tehokkaiksi hiotuista koneista, hyvästä työyhteisöstä. Koneiden nopeusennätyksiä juhlittiin jakamalla henkilökunnalle juhlamukeja. Maailmalta tuotiin asiakkaita ihmettelemän kiiltäviä konesaleja ja tutustumaan puun matkaa metsästä kauniin kiiltäväpintaiseksi paperirullaksi.

Kesätyöntekijöille kerrottiin, että olette onnekkaita, jos pääsette tänne töihin.

Ilmassa oli tuolloin pieniä huolen häivähdyksiä. Mitä, jos joku Jämsänjokilaakson kahden tehtaan seitsemästä koneesta pitäisi sulkea? Miten sitten perheille kävisi? Kokonaisen tehtaan sulkeminen tuntui mahdottomalta ajatukselta.

Tehtaan piipun juuressa on synnytty, rakastettu ja kuoltu. Jämsässä on perheitä, joissa tehtaalla on työskennelty jo ainakin neljässä sukupolvessa.

Vaikka elämässä tulisi eteen vastoinkäymisiä, tehdas huolehtii omistaan – ja vähän muistakin. Töitä piisaa aina.

Tämä kulttuuri on nyt suuren murroksen edessä. Talonpoikien tehtaan väen pitää löytää paikkansa uudelleen.

Kun höyry tehtaan piipusta lakkaa nousemasta, loppuu samalla Maaseudun Tulevaisuuden käyttämän sanomalehtipaperin valmistus. Myös lehti on uuden edessä.

Lue lisää

Kirjailija Miika Nousiainen ammensi Metsäjättiin lapsuudestaan ja tapasi lopetettujen tehtaiden henkilöstöä: "Tehdaspäällikölle on hirveä paikka olla puun ja kuoren välissä"

MT:n lukijat kaipaavat lisää kuitupuuta käyttäviä tehtaita – etenkin Kainuuseen

Äärimmäisen tärkeää puhua yhteiskuntavastuusta

Kohti tolkun metsätaloutta