Maataloustuottajat ansaitsevat parempaa politiikkaa

Keskustelu maatalouden ilmasto­päästöistä on käynyt viime päivinä vilkkaana sisä­ministeri Maria Ohisalon (vihr.) nostettua esiin Suomen maatalouden päästövähennysten hitaan kehityksen. Vuosia kutakuinkin paikallaan junnanneet kokonaispäästöt ovat kiistaton tosiasia, joka ei muutu kiistämällä tai kiertelemällä.

Onkin selvää, että päästövähennyksiä ja hiilensidontaa on maataloudessa nopeutettava ja se on mahdollistettava viljelijöille.

Kiireellisyyttä alleviivasi äskettäin julkaistu hallitusten­välisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti, jonka viesti oli vielä aiempiakin karumpi. Syyllisiä tilanteeseen eivät tietenkään ole tuottajat ja viljelijät vaan poliitikot eduskunnassa, ministeriöissä ja EU:n elimissä.

Päästöjen ohella myös maatalouden kannattavuuskehitys on ollut heikkoa, eikä tuki­järjestelmä erityisesti kannusta ilmastotoimiin.

Monet tuottajat ovat kehittäneet ja kokeilleet erilaisia ratkaisuja biokaasusta hiili­viljelyyn usein innokkaastikin. Ei ole ihme, että niiden laajempi käyttöönotto takkuilee, jos yritteliäisyys ei näy tilillä. Tai jos tulot eivät mahdollista uusia investointeja – tai jos jaksaminen on jo valmiiksi venytetty äärimmilleen.

Suomalainen maatalous­politiikka kaipaisi laaja-­alaista kestävän siirtymän ohjelmaa, jonka tavoitteena olisivat päästöjen pudottaminen, luonnon monimuotoisuuden vaalinen ja kannattavuuden kohottaminen selkeämmillä kannustimilla ja riittävillä investointituilla.

On tärkeää, ettei siirtymää sanella ylhäältä alas hallinnon ehdoilla, vaan se tehdään tuottajia kuunnellen ja tieteen määrittämin reunaehdoin.

Haastavien olosuhteiden koulima suomalainen maa­taloustuottaja on kautta historian ollut sinnikäs, kekseliäs ja yritteliäs moniosaaja. Ilmastoa ja luontoa suojeleva, huoltovarma suomalainen maatalous ei todellakaan jää tuottajista kiinni, kunhan kannustimet ovat kohdillaan, laadusta maksetaan ja investointikyky on turvattu. On poliitikkojen tehtävä varmistaa, että näin on – ja siinä riittää vielä työtä.