Käkilava tuo tuulahduksen 60-lukua nykypäivään
KOLARI (MT)
Kenraaliharjoituksessa joku unohti vielä sanat ja ohjaaja huusi väliin ”eläydy siihen tekstiin” tai ”puhu kovempaa”.
Viimeiseen palautteen ajaksi näyttelijöitä oli vaikea saada pysymään aloillaan.
Vähitellen yleisöä alkoi lipua rantaan ja näyttelijät hävisivät valmistautumaan samana päivänä pidettävään ensi-iltaan.
Käkilava-esityksen takana on Kulttuurirakka-hanke, jossa kylätarinoista on tuotettu esityksiä paikallisten harrastajien kanssa. Kolarin näytelmä kertoo 1950–1960-luvuilla toimineen Käkivaaran tanssilavan tapahtumista.
Näytelmän tarina on syntynyt ryhmäläisten ajatuksista ja ideoista. Alkuperäinen idea näytelmään tuli vuosi sitten Kolariin paluumuuttaneelta Berit Siitoselta.
Hän teki käsikirjoituksen ohjaaja Anna-Leena Nordbergin kanssa . Yksi kohtaus lainattiin paikallisen kirjailijan Sulo Saukkoriivin teoksesta.
”Heitin Anna-Leenalle idean Käkilavasta kaupassa, ja hän oli siinä heti mukana”, muistelee Berit.
Käkilava sijaitsi hänen mummolansa pihalla.
1950-luku on aina ollut lähellä Beritin sydäntä. Käkilava on ollut hänelle mystinen paikka pienestä pitäen. Hän on nähnyt sen rappeutuvan.
”Nyt lavan paikalla on enää pusikko. Haluan herättää kaiut vuosikymmenten takaa eloon.”
Käsikirjoitusta varten Anna-Leena ja Berit haastattelivat ihmisiä, jotka muistavat tuon ajan tapahtumia.
”Kurtakon päiväkahveilla kuuli hyviä tarinoita”, kertoo Anna-Leena.
Näyttelijäporukka saatiin helposti kasaan. ”Ihmiset olivat kiinnostuneita näytelmän teosta. Miesrooleihin piti ainoastaan pyytää erikseen ihmisiä”, Anna-Leena muistelee.
Beritin toiveena on esittää näytelmää uudelleen syksyllä, jos näyttelijäporukka jaksaa.
Ideoiden kerääminen ja käsikirjoittaminen alkoivat maaliskuussa. Harjoitukset käynnistyivät toukokuussa.
Marja Vaattovaara, 12, esittää näytelmässä Valmu-tyttöä. Hän kuuli hankkeesta koulussa ja päätti lähteä mukaan näytelmän tekoon kahden kaverinsa kanssa.
”Olen jännittänyt eilisestä asti ja varhmaan enemmän ko iskä.”
Isä Jyrki Vaattovaara esittää pääroolissa olevaa Eelistä, joka on nuoresta asti joutunut huolehtimaan sisaruksistaan.
Alun perin hän kuuli Anna-Leenalta näytelmästä.
”Samahan se on käyä, ko aikaa ja kiinnostusta oli. Pitkä aika oli siitä, ko olin viimeksi esiintyny.”
Pääosan esittämisen lisäksi hän soittaa haitaria, joten harjoitteluun on kulunut rutkasti aikaa.
Jyrki ajattelee, että esitys on vuorovaikutteista keskustelua. Palaute tulee yleisöltä heti.
Hänelle on tärkeää, että esitys perustuu paikallishistoriaan. ”On mukava siirtää tietoa eteenpäin.”
Mummolassa hän muistaa kuulleensa tarinoita Käkilavasta. ”Se oli semmonen paikka, jossa kohathiin ihmisiä, ja sielä oli isot juhannusjuhlat.”
Jyrki odotti, että paikalle tulisi 214 katsojaa. Kävijämäärä taisi sen ylittää, vieläpä molempina esityspäivinä.
Näytelmässä paljastuu, että ympäröivä maailma kiinnosti 1950–1960-luvuilla kovasti kolarilaisiakin.
Tansseja varten oli tilattu Olavi Virran levy Helsingistä ja kirjapalkinnot Oulusta. Laulajakin tuli Kemistä asti.
Kuitenkin väki ajatteli, että ollaan syrjässä. Eelis moittii puheessaan, että ”eihän net voi tietää tuola Euroopassa, että mikä kauppa täälä kannattaa.”
Siihen joku näyttelijöistä huutaa ”Iivari!”, joka on jo toimintansa lopettanut paikallinen kyläkauppa.
Yleisöllä on paikkansa esityksessä. Välillä se pääsee osallistumaan ongintaan ja tikanheittoon, ja ”aikuisten juhlan” eli tanssien alkaessa muutamat pääsivät testaamaan lavan luiston.
Esitys päättyy Lauri Jauhiaisen 1940-luvulla tekemään Kotiseutuni-tangoon yleisön kanssa.
”Kotiseutuni oi, sulle hiljainen laulu soi. Kunnaittas, laaksojas unhoittaa en voi. Luonas juureni on, sielä ystävä verraton. Myös sydän ainiaan se on siellä vaan.”
Suojan Timppa eli Timo Niva ja Lipposen Sakari tulivat katsomaan ensi-iltaa asiaan kuuluvilla menopeleillä. Timolla oli allaan ”Tuohmaan Hyypän vanha Soliferi vuosimallia 69”, ja Sakarin mopedi oli samalta vuodelta.
Timo on käynyt ”poikasena” Käkivaarassa tansseissa polkupyörällä naapurikylästä.
”Mettän kautta sinne pääsi sisäle, jos ripilä ei ollu vielä käyny. Sinäki iltana olin, ko pellolaisila tuli erimielisyyttä ja ne meinas Popetan kaataa.”
Esitystä katsomassa ollut Martti Pääkkölä on myös nähnyt Käkilavan kulta-ajan. ”Paljon näytelmässä oli totta, kuten venevarkaudetkin. Näytelmä herätti muistoja.”
LAURA KYLMÄMAA
Se oli
semmonen
paikka, jossa
kohathiin ihmisiä,
ja sielä
oli isot
juhannusjuhlat.
Mettän kautta
sinne pääsi
sisäle, jos ripilä ei
ollu vielä käyny.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
